Hakutulokset
- Näytetään 1 - 100 / 162
- Siirry seuraavalle sivulle
Ylästön päiväkoti sijaitsee pientaloalueella pienen puistoaukean ohessa. Rakennus noudattelee lähialueen keskimäärin puolitoistakerroksista mittakaavaa. Vaaleiden, yksikerroksisina levittäytyvien päiväkotitilojen keskeltä nousee korkea siniseksi maalattu liimapuukatos. Rakennus rajautuu pohjoispuolella katuun ja avautuu etelässä kohti leikkipihaa ja puistoa. Kullekin päiväkotiryhmälle on omat sisäänkäyntinsä. Sosiaalitiloille varattu itäsiipi on erottuu massoittelultaan ja julkisivuiltaan muusta rakennuksesta. Sen päädyt nousevat muurimaisina pulpettikattojen laskiessa kohti leikkipihaa. Aukotus on niukkaa ja umpinaisuutta korostavat sisennysten metallisäleiköt. Vuonna 1998 valmistuneen Ylästön päiväkodin on suunnitellut arkkitehti Kirsti Sivén. Arkkitehdin mukaan suunnittelutyön lähtökohtina ovat olleet puumateriaali ja rakenteiden yksinkertaisuus sekä tekninen toimivuus. Rakennusmateriaaleiksi on valikoitunut mahdollisimman luonnonmukaisia, vähän prosessoituja aineita, ja esimerkiksi pintoja on käsitelty pellavaöljymaalein. Rakennus on tehty rankarunkoisena paikan päällä. Korkea katos on toteutettu valmiista liimapuuelementeistä. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Leppäkorven koulu, ent. Korson kansakoulu, vanha puukoulu ; Korpikontiontie 5; Vantaa
Koulu on rakennettu vuonna 1904, Korson koulupiirin johtokunnan jäsenen Karl Lindholmin piirustusten mukaan. Tuusulan kunta avusti kouluhanketta rahallisesti. Rakennus sisälsi alun perin yhden luokkahuoneen, veistoluokan ja opettajan asunnon. Koulurakennus korotettiin kaksikerroksiseksi vuonna 1925, Kauppalan rakennusmestarin J. A. Aarnion piirustusten mukaan. Korotus toi rakennukseen kaksi uutta luokkaa, keittolan ja toisen asunnon joka rakennettiin talon toiseen kerrokseen. Vuoteen 1955 rakennuksessa toimi Korson kansakoulu, 1955-56 Vierumäen kansankoulu, Jokivarren kansakoulu 1956-57, Korson yhteiskoulu syksyn 1959, Tikkurilan ammattikoulu 1961-62 ja Jokirannan apukoulu lukuvuodet 1962-63. Vuodesta 1963 toimi rakennuksessa Hanalan apukoulu. Lisäksi Leppäkorven koulussa on toiminut pitäjän asukkaita palveleva kirjasto. Koulu poikkeaa tyylillisesti ja kerroskorkeudeltaan muista vantaalaisista säilyneistä puukouluista. Rakennuksessa on kaksi täyttä kerrosta sekä ullakko. Muut vastaavan kokoiset koulut on korotettu mansardikaton alle, ellei niitä ole alun perinkin rakennettu kaksikerroksisiksi. Rakennuksen ikkunat ovat alkuperäiset. Kuistit ovat käyneet läpi erilaisia muutosvaiheita ja portaat ovat nyt nykyaikaista vaatimatonta timpurintyötä. Pääsisäänkäynnin kuistin ikkunat on kalteroitu vahinkojen välttämiseksi. Tämä ei luonnollisestikaan sovi rakennuksen muuhun ilmeeseen. Radan puoleiset ulko-ovet ovat alkuperäiset tai 1900-luvun alusta. Pienet neliöikkunat läntisellä julkisivulla on kehystetty sveitsiläistyylisin pielilaudoin.
Opettajien asuinrakennus, Jokirannan koulu, ent. Viertolan kansakoulu; Viertolankuja 1; Vantaa
Opettajille tarkoitettu asuinrakennus kuuluu Jokirannan koulun kokonaisuuteen, muodostaen koulun kanssa Viertolaan merkittävän jälleenrakennuskauden rakennuskeskittymän. Kuten koulurakennuksen, sen on suunnitellut arkkitehti Jalmari Peltonen, joka on suunnitellut useita muitakin aikakauden kouluja asuntoloineen Vantaalle. Asuinrakennus edustaa ajalleen tyypillistä asuntosuunnittelua. Se on massaltaan porrastettu, rapattu, harjakattoinen ja kaksikerroksinen asuinkerrostalo, jonka huoneistojen koot vaihtelevat kahdesta kolmeen huonetta. Osissa huoneistoja huoneohjelmaan on kuulunut keittiöiden ja kylpyhuoneen lisäksi myös palvelijanhuone, joka kertoo opettajien ammattikunnan asemasta 1950-luvun lopussa. Asuinrakennuksen teknisessä toteutuksessa on oltu jälleenrakennuskauden tyypilliseen tapaan säästelijäitä. Rakennekuvista ilmenee, että raudoitusta on käytetty vähemmän välipohjien seinien viertä kiertävillä osilla. Vain keskiosa välipohjalaatasta on toteutettu ”täydellä raudoituksella”. Koulurakennus ja asuinkerrostalo ovat säilyttäneet hyvin alkuperäisen muotonsa, ilmeensä ja tunnelmansa.
Håkansbölen kartanon pihamaalla sijaitseva leikkimökki on rakennettu samoihin aikoihin nykyisen päärakennuksen (1905-1908) kanssa. Se on 1900-luvun alkuvuosilta. Kartanon rakennuttajien, Sanmarkien jälkeläiset ovat kertoneet että leikkimökki on Armas Lindgrenin suunnittelema. Rakennuksessa on poikkiharja, jonka alla on kuisti. Kuisti on uusittu 2010-luvun alussa. Leikkimökki on huvilamainen, tyyliksi on valittu huviloissa tavanomainen sveitsiläistyyli. Mökissä on vaakalaudoitus ja huopakatto. Kookkaita kattokoristeita on kaikkien kolmen katonharjan kärjessä. Avokuistin katon kannatinpylväät ovat muotoon veistetyt. Leikkimökissä lapsena leikkineet Sanmarkien jälkeläiset kertovat että mökkiä kutsuttiin Lilla Böleksi. Seinät ovat alunperin olleet maalatut ja lattia oli päällystetty korkkimatolla. Huonekaluja ei ole suunniteltu leikkimökkiä varten, vaan ne tuotiin perheen toisesta kodista Helsingin keskustasta. Kesällä mökissä juotiin kahvia, leikittiin konditoriaa ja järjestettiin arpajaisia. Leikkimökki on korjattu Vantaan ammattioppilaitos VARIA:n opiskelijoiden toimesta vuonna 2012. Korjauksen yhteydessä tehtiin mökistä löytyneen 1920-luvun tapettifragmentin perusteella tapetista kopio. Työ tehtiin oppilastyönä käsin paperille painamalla ja maalaamalla. Seinät on ennen tapetointia pinkopahvitettu.
Varia Hiekkaharjun toimipiste, Vantaan ammatillinen koulutuskeskus, ent. Vakes, Ammatti- ja taideteollisuusoppilaitos, käsi- ja taideteollisuusoppilaitos; Tennistie 1; Vantaa
Vuonna 1963 valmistunut Eino Tuompon suunnittelema ammattikoulu edustaa maltillista ja harkittua 1960-luvun kouluarkkitehtuuria, joka erottuu edukseen arvokkaiden julkisivumateriaalien ja harkittujen detaljien ansioita. Rakennus on ajalleen tyypillinen matala ja horisontaalisuutta korostava. Julkisivuissa kulkee nauhaikkunat. Punatiiliverhous ja kuparilla korostetut yksityiskohdat kertovat aikansa huolellisesta ja paneutuneesta suunnittelusta. Alkuperäisen ammattikoulun rakennusmassa on ollut L-kirjaimen muotoinen. Nykyään rakennuksessa on kaksi itä-länsisuuntaista siipiosaa. Pohjoisempi siipi on rakennettu vuonna 2004 ja sen lasinen julkisivu poikkeaa vanhasta osasta merkittävästi. Alkuperäinen siipiosa on jäänyt toissijaiseksi uudisosan koon ja julkisivun materiaalivalintojen vuoksi. Päänäkymä Urheilutielle ja urheilukenttien suuntaan on kuitenkin säilynyt laajennuksesta huolimatta uudisosan jäädessä alkuperäisen osan taustalle. Siipiosiin on sovitettu kaikki raskaampaa tekniikka vaativat työtilat. Hallinnolliset tilat sijoittuvat etelä-pohjois-akselille sommiteltuun päämassaan. Ympäristö on vehreää pohjoisessa aukeavien niittyjen sekä idässä ja etelässä aukeavien urheilukenttien ansiosta. Lännessä ympäristöön levittäytyy Jokiniemen pientaloalue peruskouluineen. Rakennus on osa Jokiniemen koulukeskittymää. Se muodostaa Jokiniemen koulun (arkkitehti Myyrinmaa 1956) kanssa arvokkaan kouluarkkitehtuurikokonaisuuden.
Jokiniemen koulu, Tikkurilan koulu, Tikkurilan yhteiskoulu; Kauratie 2; Vantaa
Vuonna 1956 valmistunut arkkitehti Viljo Myyrinmaan suunnittelema Jokiniemen koulu on edustava esimerkki sotien jälkeisestä koulusuunnittelusta ja kunnan valmistautumisesta suurten ikäluokkien oppivelvollisuusikään. Koulun alkuperäinen nimi oli Tikkurilan yhteiskoulu ja se oli maalaiskunnan ensimmäinen oppikoulu. Rakennus poikkeaa muista vantaalaisista Myyrinmaan suunnittelemista kouluista sen valkoiseksi rapattujen pintojen vuoksi. Myyrinmaa on Jokiniemen koulussa käyttänyt puhtaaksi muuratun punatiilen rinnalla rakennuksen päädyissä valkoista rappauspintaa ja julkisivuissa horisontaaleja valkoisia nauhaelementtejä korostamaan ikkunalinjoja. Ikkunapuitteet ovat valkoiset, mikä on tunnusomaista Myyrinmaan 1950-luvun arkkitehtuurille. Ikkuna-aukoissa on käytetty lasitiiltä. Koulurakennus edustaa ajalleen tunnusomaista harjakattoista punatiilistä kouluarkkitehtuuria. Juhlasalisiiven ja luokkahuoneet sisältävän toiminnallisen kolmikerroksisen siiven väliin on sommiteltu erillinen matala nivelosa, jonka pääsisäänkäyntiä on korostettu katoksella. Myyrinmaan koulurakennuksen kanssa samassa kiinteistössä sijaitsee vuonna 2002 rakennettu Suomen suurin lukiorakennus Tikkurilan lukio, 1997-luvulla rakennettu kookas koulurakennus sekä 2001 rakennettu puuverhoiltu yksikerroksinen pieni paviljonkikoulu. Kaikki neljä edustavat eri aika- ja tyylikausia. Tien toisella puolella sijaitsee Vantaan ammattioppilaitos Varian Hiekkaharjun toimipiste (arkkitehti Eino Tuompo 1962-63), jonka kanssa Myyrinmaan punatiilikoulu muodostaa arvokkaan koulukeskittymän. Koulurakennuksen ympäristössä on säilynyt vanhempaa puustoa, joka luo suojaa vilkkaasti liikennöidyn Urheilutien suuntaan.
Jokirannan koulu, ent. Viertolan kansakoulu; Viertolankuja 1; Vantaa
Jokirannan koulu on Jalmari Peltosen suunnittelema vuonna 1959 valmistunut ajalleen tyypillinen koulurakennus. Rakennus edustaa tyypillistä jälleenrakennuskauden suurimittakaavaista kouluarkkitehtuuria. 1950-luvun koulurakentamisen ihanteita edustaen rapattu, keltainen harjakattoinen koulu koostuu kahdesta päämassasta juhlasalin hallitessa toista ja luokkahuoneista koostuvan toisen kolmekerroksisen siiven toista. Sisäänkäynti näiden kahden siiven yhtymäkohdassa on korostettu kookkaalla lippakatoksella, joka on ajalleen tyypillisesti paikalla valettua teräsbetonia. Taidokas lautamuottityö näkyy edelleen katoksen pinnoissa. Lipan reunaa kiertää sama hammaskuvio, joka toistuu rakennuksen sokkelissa. Sisäänkäyntejä on korostettu punaisesta graniitista lohkotuilla sileäpintaisilla smyygeillä. Hammastettu sokkeli on maalattua betonia. Erillinen raskasrakenteinen, mutta linjakas katos ja ulkovälinevarasto muodostavat koulurakennuksen kanssa u-kirjaimen muotoisen leikkipihan. Rakennus on kaupunkikuvallisesti merkityksellisellä paikalla. Koulun ympäristö on väljä, tontti tilava ja vihreä. Koulurakennus ja asuinkerrostalo ovat säilyttäneet hyvin alkuperäisen muotonsa, ilmeensä ja tunnelmansa. Koulualue rajautuu etelästä Vantaa-jokeen ja lännestä asuinkerrostaloon, joka kuuluu Peltosen suunnittelemaan kokonaisuuteen. Viertolankuja lähtee etelään vilkkaasti liikennöidyltä Tikkurilantieltä. Suoraa näkymää Tikkurilantielle ei ole, mutta väljyytensä vuoksi koulutontti asuinkerrostaloineen on hallitseva elementti ympäristössään. Joen puoleinen näkymä sen sijaan on avoin ja esteetön. Kaupunkilaisten runsaasti käyttämät kevyenliikenteen väylät molemmin puolin jokea tarjoavat pittoreskit näkymät koulukokonaisuutta kohden.
Simonkallion ala-aste, koulurakennus, ent. Simonkylän kansakoulu; Simonkalliontie 1; Vantaa
Simonkallion koulu on vuonna 1953 valmistunut Jalmari Peltosen suunnittelema verrattain suurikokoinen koulurakennus. Se nousee yhdeksi ansioituneimmista 1950-luvun koulukohteista Vantaalla. Ajalle tyypillisestä kodikkaasta, romanttisesta koulusuunnittelun suuntauksesta poiketen Simonkallion koulussa on nähtävissä jo aiempina vuosikymmeninä suunnitteluihanteeksi nousseet tarkoituksenmukaisuus, tilojen järjestäminen omiin siipiin ja ns. konservatiivinen modernismi. Rakennus on massoittelultaan harmoninen ja materiaaleiltaan sekä yksityiskohdiltaan harkittu koulurakentamisen esimerkki. Ikkunat, ovet ja niiden detaljit, rappauspinnat ja sokkeleiden liuskekivilverhoilut kertovat ajalle tyypillisestä huolellisesta koulurakentamisesta. Suurempi mittakaava on nähtävissä koulun tilavissa käytävissä ja ilmavassa tilankäsittelyssä. Koulua on laajennettu 1990-luvulla pohjoiseen ilmansuuntaan siten, että nykyinen rakennusmassa on ristin muotoinen. Sen alkuperäiset sakarat osoittivat etelään, itään ja länteen. Koulun läntisessä siivessä sijaitsi asuntoja kahdessa kerroksessa. Rakennuksen laajennusosa istuu alkuperäiseen kolmisakaraiseen rakennusmassaan hyvin, eikä sen muotoilu tai asemointi häiritse alkuperäistä rakennusta päänäkymien Simonkalliontien tai Koivukyläntien suunnista. Simonkallion koulu on 1950-luvun koulujen tapaan aiempina vuosikymmeninä rakennettuja kouluja matalampi kahden ja kolmen kerroksen korkuinen koulu. Koulun entinen pääsisäänkäynti ja sen edustalle jäävä pihamaa Simonkalliontien puolella eivät ole enää aktiivisesti käytössä. Leikki- ja ulkoilupiha on keskittynyt uudisosan puolelle. Samalla puolella rakennusta pohjoisessa sijaitsee hiekkakenttä, jonka taakse on rakennettu uusi päiväkotikompleksi. Länsisiiven edustalle on istutettu rakennusvaiheessa tiheä omenatarha, joka on edelleen elinvoimainen ja peittää suurimman osan julkisivusta.
Ilpolan koulu, Rajatorpan vanha koulu; Ilpolankuja 5; Vantaa
Hämeenkylän alueella toimi jo 1900-luvun vaihteessa ruotsinkielinen kansakoulu. Suomenkielinen koulu perustettiin noin kymmenen vuotta myöhemmin. Rajatorpan alueelta lapset kulkivat Hämeenkylään kouluun vuoteen 1945 saakka. Sodan jälkeen kouluhallitus vahvisti friherrsiläisille oman koulupiirin. Opetus järjestettiin alueen noin 45 lapselle aluksi kahdessa huvilassa ja myöhemmin Kansantupa Oy:n tiloissa. Tontti koululle ostettiin kansakoulunopettaja Esteri Niemeltä, joka oli nimennyt tontin vanhimman poikansa mukaan. Esteri Niemestä tuli uuden koulun ensimmäinen rehtori. Ilpolan koulun suunnitteli kouluhallituksessa työskennellyt arkkitehti Lauri Hanstén ja se valmistui vuonna 1948. Rakennus noudattaa rakennushallituksessa laadittua kansakoulun tyyppipiirustusta (koulutyyppi nro 16). Tyyppipiirustuksesta poiketen Ilpolan koulun yhteyteen ei kuitenkaan toteutettu opettajien asuntosiipeä. Koulu toimi Helsingin opettajakorkeakoulun harjoituskouluna vuosina 1948-53, minkä takia ei ilmeisesti ollut tarpeen tarjota opettajille pysyviä asuntoja koulun yhteydessä. Harjoituskoulutoiminnan loputtua opettajille rakennettiin asuntoja Vapaalan terveystalon yhteyteen. Koulu edustaa arkkitehtuuriltaan klassismia, johon liittyy sodan jälkeisen ajan vaatiman funktionalismin selkeys ja valoisuus. Koulussa on kaksi luokkahuonekerrosta, kellari ja kylmä ullakko. Rakennus on satulakattoinen ja pitkänomainen. Itäpäädyssä on tyyppipiirrosten mukaisesti lunetti-ikkuna, sekä katettu pääsisäänkäynti puoli kerrosta luokkahuonekerrosta alempana. Sisäänkäynnin katos on uusittu pulpettikatokseksi. Pohjoisella sivustalla on edelleen sisäänkäynti kellarin wc-tiloihin sekä porrashuoneen sisäänkäynti katoksineen. Eteläisellä julkisivulla on sisäänkäynti kellaritiloihin. Koulun pohjaratkaisu perustuu sivukäytävään, jossa on kaksi portaikkoa. Sivukäytävän varrella oli alun perin ensimmäisessä kerroksessa veisto- ja voimistelusali, siihen yhdistettävä yläkoulun luokka ja toisessa päässä koulukeittiö. Toisessa kerroksessa sijaitsi kahden luokan lisäksi koulusisaren ja -lääkärin vastaanottotilat. Kellariin sijoitettiin talonmiehen tilat, pesutupa, sauna ja pannuhuone polttoainevarastoineen. Koulutalo oli alusta asti ahdas. Jossakin vaiheessa koululääkärin ja kouluterveydenhoitajan tilat 2. kerroksessa otettiin opettajainhuonekäyttöön, mutta opettajainhuoneessakin jouduttiin antamaan opetusta. Terveydenhoitajan tilat sijoitettiin kellariin. Koulun johtokunta kyllästyi jatkuvaan tilanpuutteeseen ja esitti jo 1955 rakennuksen laajentamista. Uusiin toiveisiin kuului mm. voimistelusali. Uusi Rajatorpan koulu valmistui 1964 Ilpolan koulun naapuriin. Ilpolan koulun ulkoasun ominaispiirteet ovat pääosin säilyneet, kuten loiva satulakatto ja rapattu, vaalea julkisivu säännöllisine ikkuna-aukkoineen. Julkisivu on alkuperäisen työselityksen perusteella ollut alun perin rapattu kalkkilaastilla ja maalattu kalkkimaalilla Alun perin koulussa on ollut tiilikatto, joka on korvattu konesaumatulla peltikatolla 1960-luvun jälkeen. Suurin osa alkuperäisistä puuikkunoista on säilynyt heloituksineen. Ainoastaan kellarikerroksesta on vaihdettu ikkunoita 1980-luvulla. Tilarakenne on pääosin säilynyt sivukäytävien, portaikkojen ja luokkahuoneiden osalta. Sisätiloissa on lisäksi paljon säilyneitä alkuperäisiä rakennusosia, kuten ovia, ikkunapenkit ja listoituksia. Rajatorpan vanha koulu ja pihapiiri on suojeltu vuonna 2001 vahvistetussa asemakaavassa.
Tessen, asuinrakennus, Håkansbölen kartano; Tesseninkuja 10; Vantaa
Håkansbölen kartanon eteläpuoleisen mäen laella sijaitsee Tessen -niminen kartanon työväelle rakennettu asuintalo. Rakennuksen hirrestä löytyy vuosiluku 1918, joka on sen todennäköinen rakennusvuosi. Mäellä sijaitsi aikanaan enemmänkin työväen asuinrakennuksia, mutta niistä on Tessenin lisäksi jäljellä enää yksi, Karjanhoitajan talo, joka edustaa samaa rakennustyyppiä kuin Tessen. Makasiinin mäellä, joka sijaitsee kartanon länsipuolella on lisäksi Stenåkern -niminen asuinrakennus, joka edustaa samaa tyyppiä. Harjakattoinen ja suorakaiteen muotoisen rakennuksen sokkeli on betonia ja julkisivut punaiseksi maalattua peiterimalaudoitusta. Katteena on punatiiltä jäljittelevä profiilipelti ja savupiippu on puhtaaksi muurattua tiiltä. Nurkka- ja vuorilaudat ovat valkoisiksi maalattuja. Alakerran 12-ruutuiset ikkunat koristeellisine, päistään pyöristettyine vuorilautoineen ovat pääosin säilyneet. Päätykolmioden ikkunat on uusittu epäsymmetriseksi tuuletusikkunoineen, luultavasti samassa rakennusvaiheessa kun ullakko on otettu asuinkäyttöön 1980-luvulla. Ulko-ovet ovat samoin uudemmat ja kuistit on mahdollisesti purettu. Ovelle johtavat portaat ovat betonia.
Martinlaakson yläaste ja lukio; Martinlaaksonpolku 9; Vantaa
Martinlaakson tuhannelle oppilaalle mitoitettu koulurakennus valmistui vaiheittain vuosina 1974 ja 1976. Koulun rakentamisesta oli sovittu jo Martinlaakson aluerakentamissopimuksen sopimisen yhteydessä. Koulun kannatusyhdistys perustettiin Salpa Oy:n, aluerakentamista rahoittavien pankkien ja asukkaiden kesken vuonna 1969. 1970 valtioneuvosta myönsi koululle toimiluvan ja koulutoiminta aloitettiin ensin Myyrmäen yhteiskoulun tiloissa. Päätös koulutoiminnan aloittamisesta aiheutti ristiriitoja, sillä yksityisten oppikoulujen rakentamista vastustettiin peruskoulu-uudistuksen ollessa ajankohtainen. Uuden koulutalon rakentamiseksi julistettiin arkkitehtuurikilpailu syksyllä 1971. Kilpailuohjelmassa huomioitiin uudet valtakunnalliset peruskoulujen huonetiloja koskevat normit. Kilpailuun kutsuttiin Arkkitehtitoimisto Kontio & Räike, Arkkitehtitoimisto Perko & Rautamäki ja arkkitehti Arto Savela Oy Kaupunkisuunnittely Ab:stä. Voittajaksi valikoitui Oy Kaupunkisuunnittelu Ab:n ehdotus "Ryväshyvä", joka esiteltiin arkkitehtuurilehdissä myös kansainvälisesti. Rakennuksen suunnittelun keskeisiä ajatuksia olivat monikäyttöisyys ja muutosjoustavuus. Suunnittelun taustalla vaikutti Ruotsissa käyttöönotettu Samskap -ajattelumalli, joka perustui kävelykadun varrelle rakennettuihin "toimintakeskuksiin", joihin kuuluivat kaupalliset palvelut ja yleishyödylliset palvelut kuten uimahalli, kirjasto ja terveydenhuollon rakennukset. Koulurakennukseen itseensä yhdityi kunnan sivukirjasto, johon oli oma sisäänkäynti Martinlaaksonpolulta. Koulun auditorio toimi elokuvateatterina ja liikuntasali oli urheiluseurojen käytössä. Koulun suunnittelussa uutta oli tulevien käyttäjien näkemysten huomioon ottaminen. Esimerkiksi puna-vihreän värityksen äänestivät koulun silloiset oppilaat. Myös tilajakoon on vaikuttanut käyttäjiltä saatu ajatus "opiskelumaisemasta", jonka mukaan eri aineiden luokat on jaoteltu käytäville. Koulu on edustava esimerkki 1970-luvun konstruktivistisesta kouluarkkitehtuurista. Sen tyypillisinä piirteinä rakennuksessa on tasakatto, pilari-palkki -järjestelmä, rakenteiden näkyminen, moduulit, muuntojoustavuus ja väritys. Rakennus on syvärunkoinen suorakaide, jossa keskellä on kaksi kapeaa sisäpihaa. Eteläinen julkisivu hahmottuu kampamallisena. Pääsisäänkäynti on koilliskulmassa ja sen lisäksi on muita sisäänkäyntejä oppilasruuhkien välttämiseksi. Käyntiovien paikkoja osoittavat sisääntulokatokset, jotka olivat alun perin teräskehikon päälle kiinnitettyjä lasikuitukaaria. Osa haurastuneista kaarista on myöhemmin korvattu profiiliteräspellillä. Martinlaakson koulu on valittu toisena vantaalaisena esimerkkinä mukaan Museoviraston kansalliseen kouluhankkeeseen 2016, jonka päämääränä on esitellä kotimaisia rakennussuojelun näkökulmasta hyvin säilyneitä ja onnistuneita koulukorjauskohteita. Toisena esimerkkinä Vantaalta mukaan valittiin Rekolan koulu.
Tuomelan koulu, ent. Hämeenkylän kansakoulu; Ainontie 44; Vantaa
Hämeenkylän kansakouluksi vuonna 1931 valmistuneen Tuomelan koulun on suunnitellut arkkitehti Jalmari Peltonen. Koulua on laajennettu myöhemmin vuonna 1957 saman arkkitehdin laatimien piirustusten mukaan. Jalmari Peltonen oli arvostettu koulusuunnittelija ja hänet valittiinkin suunnittelemaan Vantaalle viisi eri koulua 1930-1950-luvuilla. Rakennuksen 1950-luvun laajennusosa hallitsee kokonaisuuden ilmettä edustaen tyypillistä aikansa kouluarkkitehtuuria. Rakennus on mielenkiintoinen sekoitus klassismin symmetrisyyttä ja yksinkertaisuutta sekä funktionalismin tarkoituksenmukaisuutta. Uudisosan valmistuttua vanha 1930-luvun osa siirtyi opettajien asuinkäyttöön. Tehdyistä muutostöistä ja 1950-luvun laajennuksesta huolimatta rakennuksen julkisivut ovat säilyttäneet oman aikansa tyylipiirteet. Tuomelan koulun historia on osa Helsingin pitäjän suomenkielisen kansakoulun, Tuomelan tilan sekä Hämeenkylän historiaa. Hämeenkylässä on Tuomelan pihapiirissä käyty koulua jo 1900-luvun alussa. Koulurakennuksella on merkittävä maisemallinen asema ympäristössään kauas peltoaukioiden yli näkyvänä maamerkkinä sekä Suuren Rantatien varren rakennuksena. Koulurakennus erottuu myös selkeästi ympäröivistä matalammista Tuomelanmäen rakennuksista sekä tyylillisesti että väritykseltään ja materiaaleiltaan.
Rekolan koulu, pääkoulu, koulurakennus 2; Rekolantie 67; Vantaa
Vuonna 1951 valmistunut Viljo Myyrinmaan suunnittelema Rekolan koulu edustaa ajalleen tyypillistä rapattua, harjakattoista kouluarkkitehtuuria, jossa toiminnot on jaettu omiin siipiin. Koulu on Rekolan alueelle ominaisen 1950-luvun rakennuskauden ansioitunut esimerkki. Rakennus poikkeaa muista arkkitehdin koulusuunnitelmista pienemmän mittakaavan sekä kodikkaan ja lämminhenkisen suunnitteluotteen ansiosta. Rakennuksen julkisivujen keskeisin elementti on rappauspintojen ja harjakattomuodon lisäksi liuskekiven harmoninen käyttö sokkelissa ja pilareissa sekä puurakenteisen katoksen yhdistäminen kivimateriaaliin. Erityisen viehättäviä ovat ajalle tunnusomaiset harjakattoiset ikkuna-aukotukset, joiden koko vaihtelee ympäri julkisivun. Pohjoispään sisäänkäynnin luona Myyrinmaa on järjestänyt pienempiä ikkuna-aukkoja romanttisesti epäsymmetriseen sommitelmaan. Pääportaassa on kaksi Unto Kaipaisen v. 1951 maalaamaa Rekola-aiheista seinämaalausta. Tällaiset yllättävät, mutta harkitut detaljit tekevät koulurakennuksesta poikkeuksellisen ansiokkaan 1950-luvun kouluarkkitehtuurin esimerkin. Myöhemmät korjaustyöt on tehty harkiten ja alkuperäisten rakennusmateriaalien kannalta säästeliäästi. Koulurakennuksen kanssa samassa kiinteistössä ovat vuoden 1928 Rekolan vanha koulu sekä uudempi, matala vuoden 1997 paviljonkimainen koulurakennus sekä pieni saunamökki vanhan koulun rakennusajalta. Vuoden 1928 kivinen kaksikerroksinen koulu ja Myyrinmaan koulurakennus asettuvat tontille luontevasti vastakkain. Uusin vuoden 1997 koulurakennus asettuu tontin alalaitaan, eikä se peitä näkymiä vanhempien koulurakennusten suuntaan Rekolantieltä päin tarkasteltaessa. Se myös istuu vanhempaan rakennuskantaan värinsä ja kattomuotonsa ansiosta säilyttäen kokonaisuuden harmonisena. Koulukiinteistön täyttää hiekkakenttä. Ympäristö on täyteen rakennettua Rekolan pientaloaluetta, jonka kerrokselliseen rakennuskantaan koulukokonaisuus luo tärkeän kaupunkikuvallisen kiintopisteen.
Kirjastorakentaminen eli 1980-luvulla kukoistuskauttaan. Talouden nousukausi ja kirjastolain uudistuminen johtivat siihen, että 1980-luvun aikana Suomeen rakennettiin yli 200 uutta kirjastotaloa. Nousukausi näkyi myös kirjastojen ja myös muiden aikakauden kulttuurirakennuksien arkkitehtuurissa. Niistä haluttiin kunnille rakennustaiteellisesti korkeatasoisia matkailunähtävyyksiä. Tikkurilan kirjastopalvelut sijaitsivat ennen kirjastotalon valmistumista kaupungintalon siipirakennuksessa. Uuden pääkirjastorakennuksen suunnitteluun ryhdyttiin 1970-luvulla, ja sille osoitettiin tontti kaupungintalon läheisyydestä vanhan akkutehtaan paikalta. Pääkirjaston suunnittelusta järjestettiin kutsukilpailu 1970-luvun lopussa. Voittajaksi valittiin arkkitehtitoimisto Perko & Rautamäen ehdotus ”Heijastuksia”. Nimensä mukaisesti suunnitelman yhtenä keskeisenä ideana olivat ulkotilojen heijastavat vesipinnat, jotka toivat vinoikkunoiden kautta valoa ja heijastuksia myös sisätiloihin. Kirjastotalon rakennustyöt aloitettiin 16.6.1982. Pääurakoitsijana toimi työyhteenliittymä Polar-Haka. Kirjasto valmistui vuonna 1984. Alkuperäinen suunnitelma suuresta vesialtaasta ns. Vantaanaukiolla jäi toteutumatta, mutta kirjaston pääsisäänkäyntiä reunustavat vesialtaat toteutuivat. Altaat tosin poistettiin käytöstä 1990-luvulla vuotojen takia. Myös altaan pohjan kaakelointi, on myöhemmin osittain poistettu. Kirjastotalo kertoo suomalaisen hyvinvointivaltion kulttuuritahdosta ja vauraudesta sekä Tikkurilan voimakkaasta kehitysvaiheesta 1980-luvulla. Pääkirjaston graniittiverhous ja kupariset yksityiskohdat ovat arvokkaita julkisivumateriaaleja, joita on harvemmin käytetty julkisessa rakentamisessa Vantaalla. Kirjastopuistoon katsovat eteläinen ja läntinen julkisivu ovat arkkitehtoniselta otteeltaan lähes veistoksellisia. Julkisivun edessä on jykevä pylväsgalleria. Ensimmäisen ja toisen kerroksen ikkunat kallistuvat voimakkaasti kohti katua ja vesialtaita. Kirjastotalosta tuli Vantaan ensimmäinen monitoimitalo, jossa kirjaston lisäksi sijaitsi työväenopiston taidekeskus, musiikkiopisto, kouluviraston oppimateriaalikeskus sekä kulttuuritoimiston musiikki- ja näyttelysali. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Tikkurilan opistotalo, sivurakennus, ent. Keskuspuiston yläaste, Keskuspuiston kansalaiskoulu; Lummetie 5; Vantaa
Keskuspuiston kansalaiskoulun sivurakennus on vuonna 1964 valmistunut Veikko Nortomaan suunnittelema rakennus. Koulu on liitetty Tikkurilan opistotaloon katoksella ja sen punatiilijulkisivu on yhteneväinen pääkoulun kanssa. Rakennusajalle tyypilliset ikkunanauhat korostavat koulurakennusten julkisivun matalaa ja horisontaalista muotoa. Sivurakennukseen on alun perin sijoitettu veisto- ja konesalit. Rakennus toimii yhä samantyyppisessä tarkoituksessa ja se on tärkeä osa kiinteistön rakennusten kokonaisuutta.
Tikkurilan opistotalo, ent. Keskuspuiston yläaste, Keskuspuiston kansalaisopisto; Lummetie 5; Vantaa
Tikkurilan vuonna 1965 valmistuneen opistotalon entisen Keskuspuiston yläasteen on suunnitellut Veikko Nortomaa. Hän työskenteli Maaseudun keskusrakennustoimisto Oy:n teknisenä johtajana vuodesta 1951. Nortomaan rakennukset ovat melko pelkistettyjä, varsinkin 1960-luvulle tultaessa. Koulu on ajalleen tyypillinen matala punatiilestä muurattu ja paikalla valettu pitkänomainen, kapearunkoinen rakennus, josta erottuu korkea voimistelusalin massa. Se hallitseekin näkymää pihan portilta. Pääsisäänkäyntiä korostaa katos, joka liittää päärakennuksen sivurakennukseen. Sivurakennukseen on alun perin sijoitettu veisto- ja konesalit. Sivurakennus toimii yhä samantyyppisessä tarkoituksessa. Rakennusajalle tyypilliset ikkunanauhat korostavat koulurakennusten julkisivun matalaa, horisontaalia muotoa. Kaksikerroksinen päärakennus on säilyttänyt muotonsa verrattain hyvin. Rakennus on keskeisellä paikalla Tikkurilan keskustassa. Se on tärkeä osa Tikkurilan kerroksellista rakennuskantaa edustaen 1960-lukua. Koulun ympäristö on rakentunut viime vuosikymmeninä täyteen ja koulun kiinteistö poikkeaa ympäristöstä väljyydessään. Kiinteistön rakennuskokonaisuuteen kuuluu kaksi koulurakennusta sekä muuntamo.
Kulttuurikeskus Orvokki, ent. Oksanmäen koulu, Tikkurilan yhtenäiskoulu, kansakoulu, kirjasto; Orvokkitie 15; Vantaa
Tikkurilan kansakoulu toimi 1920-1930 luvuilla kahdessa eri rakennuksessa. Nykyisen Jokirannan koulun paikalla sijaitsi ”Tikkurilan kartano”, jossa koulutoiminta oli alkanut jo vuonna 1910. Toinen rakennus oli vuonna 1926 valmistunut Tikkurilan kansakoulurakennus, joka sijaitsi Tikkurilan pohjoisosassa Oksanmäellä. Vaikka koulua varten oli saatu uudisrakennus, oli tilan ahtaus silti ongelmana. Tikkurilan alueen lapsimäärä jatkoi kasvuaan ja lapset joutuivat vuorottelemaan koulunkäynnissä ja luokkahuoneissa oli ahdasta. Tikkurilan kansakoulun johtokunta jätti 1936 kunnan valtuustolle kirjelmän, jossa anottiin uusia koulutiloja. Etenkin voimistelu-, käsityö ja kotitalousopin tiloista oli pulaa. Kunta asettikin uuden koulun kiireellisyysluokituksessa ensimmäiselle sijalle ja koulun suunnittelu jo rakennetun kansakoulurakennuksen viereen alkoi. Suunnitelmat kouluun laati arkkitehti Jalmari Peltonen, joka on suunnitellut Vantaalle neljä muutakin koulua. Arkkitehtuuriltaan funktionalismia edustava Oksanmäen kansakoulurakennus valmistui syyskuussa 1938. Rakennus on muodoltaan L:n muotoinen. Pihaa reunustaa luokkahuoneet käsittävä kaksikerroksinen päämassa, jonka ikkunat antavat koulun pihalle ja koilliseen. Päämassan itäpuolella on päätyosa, joka työntyy koulun pihamaalle ja sen päätyä koristaa pääportaikon kahden kerroksen kokoinen pieniruutuinen ikkuna. Itäsivulla, toisessa kerroksessa on muita korkeampien ikkunoiden rivistö, jotka kuuluvat juhlasaliin. Kattolinja on hieman luokkahuonesiipeä korkeammalla. Rakennusmassojen kainalossa on näyttävä pääsisäänkäynti. Sisäänkäyntiin liittyy yksityiskohtia, jotka kertovat, että suunnitteluun on paneuduttu. Näitä ovat poikkeuksellisesti muotoiltu käsijohde sekä pyöreä, kookas ikkuna sisäänkäynnin yhteydessä. Pääovet suunniteltiin muista ulko-ovista poikkeaviksi lasiruutuoviksi. Julkisivussa on reliefimäinen Kansakoulu-teksti. Rakennuksen julkisivut on rapattu ja maalattu kalkkimaalilla, kivijalan verhouksena on Leppävaaran punainen graniitti. Aumakaton materiaali on punainen konesaumattu pelti. Suurin osa ikkunoista ja ovista ovat alkuperäisiä, joihinkin ikkunoihin kuuluu niin sanottu terveysikkuna. Koulun tilaohjelmassa suurimmat tilat, veistoluokka ja juhlasali, sijaitsivat portaikon vieressä päällekkäin. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi veistosalin, luokkahuoneen, opettajien huoneen ja opetuskeittiön lisäksi talonmiehen asunto ja lääkärin vastaanottotilat. Näihin oli sisäänkäynti länsipäädyn erillisestä ovesta. Vanhan rakennuksen keittiö palveli kummankin rakennuksen tarpeita, mutta 1930-luvun koulutaloon sijoitettiin pieni ruokailutila ensimmäiseen kerrokseen. Toisessa kerroksessa oli voimistelusalin lisäksi pukuhuone, luokkatiloja sekä opetusvälinevarasto, jonka kautta oli yhteys länsipäädyssä sijainneeseen varaportaaseen. Itäpäädyn avarassa kellarissa sijaitsi WC-tilat, sauna ja pesula, jotka palvelivat myös vanhan koulun toisessa kerroksessa asuvia opettajia, sekä kattilahuone, halkovarasto ja opettajien varastot. Tilanahtaus Tikkurilan kansakoulussa ei helpottanut uudisrakennuksista huolimatta pitkäksi aikaa, koska lasten määrä alueella jatkoi kasvuaan. 1950-luvulla koulurakennuksia rakennettiin lähiseuduille Simonkylään ja Viertolaan. 1960-luvulla päädyttiin rakentamaan Tikkurilan kansakoulun tontille väliaikaiseksi tarkoitettu kahdeksan luokan elementtikoulu. Vuonna 1994 päädyttiin pysyvämpään ratkaisuun ja Oksanmäen koulu sai uuden siipirakennuksen, joka on liitetty vanhaan rakennukseen kellarista lähtevällä käytävällä. Laajennusosa jää anonyymisti tontin alaosaan, eikä häiritse 1930-luvun rakennuksen alkuperäistä arkkitehtuuria. Tämän jälkeen rakennusten kokonaisuus oli vielä koulukäytössä kymmenisen vuotta, kunnes Tikkurilan koulu lakkautettiin ja tilat siirtyivät musiikkiopiston ja kuvataidekoulun käyttöön. Rakennus on tärkeä osa Orvokkitien koulukokonaisuutta ja useista muutostöistä huolimatta se on säilyttänyt hyvin alkuperäisyysarvonsa. Myös sisäosissa on paljon alkuperäisiä hyvin säilyneitä rakennusosia. Rakennus on suojeltu asemakaavassa.
Lyijyvalkoistehdas ja Hiilihappotehdas Grönberg (Blyvittfabriken Grönberg & Co ja Kolsyrbolaget Grönberg & Co) aloittivat toimintansa vuonna 1928 lähellä Tikkurilan rautatieasemaa. Tehtaan perustaja liikemies Arthur Grönberg (1871-1973) toimi aktiivisesti Helsingin liike-elämässä ja käynnisti työuransa aikana lukuisia yrityksiä. Liiketoimintaan kuului muun muassa pankkiala, hatunvalmistus, raitiovaunuliikenne, pörssitoiminta, merenkulku sekä samppanjamerkki Moet Chandon edustaminen. Lyijyvalkoistehtaan ja hiilihappotehtaan perustamisen jälkeen hän toimi yhtiöiden johtajana vuoteen 1937 saakka. Villa Grönbergin rakentaminen liittyy tehtaan johdon sukupolvenvaihtoon, kun tehtaan perustajan poika siirtyi johtotehtäviin ja päätti asettua perheinensä asumaan tehtaan etelänpuolelta hankitulle tontille. Asuinrakennuksen suunnittelijaksi valittiin arkkitehti Lars Sonck. Lars Sonck ja Arthur Grönberg olivat tuttavia Helsingin arvopaperipörssin rakentamisen ajoilta, jonka rakentamisen kustannuksia kattamaan oli perustettu Pörssiklubi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Molemmat olivat Pörssiklubin jäseniä. Ensimmäiset piirustukset Villa Grönbergistä on päivätty huhtikuulle 1934. Rakennuslupahakemus jätettiin marraskuussa 1935 ja se hyväksyttiin tammikuussa 1936. Rakennustyöt käynnistyivät kevään aikana ja rakennus valmistui elokuussa 1936. Suunnittelutoimeksianto käsitti yhden perheen tarpeisiin rakennettavan, puutarhan keskellä sijaitsevan asunnon. Rakennusmassan sijoittelua ei oltu määritelty asemakaavassa, joten se tuli vapaasti sijoiteltavaksi tontille. Rakennus asettuu tontin eteläosaan siten, että suorakaiteen muotoisen massan pohjoinen pitkäsivu oli kohtisuorassa tehdasalueen etelälaidan kanssa. Talon ja tehtaan väliin jäi puustovyöhyke, joka katkaisi vapaan näkyvyyden tehdasalueen ja asuinrakennuksen välillä. Asuinrakennuksen pääjulkisivu suunnattiin etelään, pois tuotantoalueelta. Rakennus koostuu kolmesta kerroksesta, joista kukin on käsitelty julkisivuiltaan omanlaisikseen. Julkisivussa näkyy kerrosten käyttötarkoitusten välinen hierarkia. Korkeassa betonisokkelissa sijaitsevassa pohjakerroksessa oli alkujaan rakennuksen huolto- ja varastotiloja. Pohjakerroksen ikkunat ovat pieniä kaksi- ja neliruututuisia ikkunoita. Ensimmäinen kerros on rakennuksen pääkerros, jossa sijaitsi edustavimmat tilat, kuten halli, seurusteluhuone, sali, ruokasali sekä herrainhuone. Heti sokkelin yläreunasta alkavat kuusiruutuiset ikkunat ovat isommat, kuin pohjakerroksessa ja perheen makuuhuoneille varatussa yläkerrassa. Ensimmäisessä kerroksessa ikkunoiden välissä olevasta tiilimuurauksesta on joka neljäs rivi vedetty sisään 2,5 cm. Sisäänvedettyjen nauhojen kohdalla tiilien saumat on värjätty tiilensävyiseksi. Yläkerran ikkunat ovat pääasiallisesti kuusi- ja neliruutuisia poikkeuksena rakennuksen koilliskulmassa sijaitsevaan loggiaan kuuluva iso kahdeksantoistaruutuinen ikkuna ja pyöröikkuna. Loggian ison ikkunan vieressä, rakennuksen itäpäädyssä, on tiilimuurauksella toteutettu valeikkuna, tondo. Ensimmäisen ja toisen kerroksen ikkunoiden yläosia koristaa pystytiiliharkotus. Rakennuksen katto on matala, vihreäpeltinen aumakatto. Pääsisäänkäynti ja palvelusväen sisäänkäynti sijaitsivat vastakkaisilla julkisivuilla epäsymmetrisesti toisiinsa nähden. Eteläinen pääsisäänkäynti sijoittuu julkisivun länsipäähän rakennettuun rungosta ulkonevaan portaaliin, jonka katto on toisen kerroksen parveke, altaani. Tammiset pääovet ovat paikkaan varta vasten suunnitellut. Pääsisäänkäynnin yhteydessä on osaksi avoin veranta. Kuistin edustalla on puoliympyrän muotoinen liuskekiviterassointi. Kuistille johtavat raput ovat graniittia, askelmien seinämät betonia. Kuistin lattia on päällystetty tiilenvärisellä keraamisella laatalla. Pohjoisen julkisivun palvelusväen sisäänkäynti sijoittuu rungosta erkanevaan torniin, jonka ulkosivu on segmenttikaarinen. Tornissa kulkee rakennuksen pääportaikko. Porrastorni nousee lähes räystäskorkeuteen, mutta sitä ei ole sidottu rakennuksen kattolinjaan. Porrastornin yläosassa on yksi ikkuna. Sonck suunnitteli Villa Grönbergin kanssa samaan aikaa myöhäiskautensa merkittävintä työtä Agricolan kirkkoa. Yhdistävänä tekijänä molemmissa rakennuksissa on korkeatasoiset tiilimuuraukset, joissa pintoja on elävöitetty tiilen ominaislaatua hyödyntävillä varioinneilla. Villa Grönberg oli Sonckin tuotannossa viimeinen suuri yksityistalo. Lyijyvalkoistehdas ja Hiilihappotehdas Grönberg toimi Jokiniemen alueella 1980-luvulle asti. Tämän jälkeen sekä tehtaat, että niihin liittynyt asuinrakennus myytiin Vantaan kaupungille.
Villa Söderbo, ent. Tikkurilan Vehnämylly - Ernst Söderling, myllärin koti ja konttori; Tikkurilantie 42; Vantaa
Tikkurilan mylly ja myllärin huvila ovat ajalta ennen toista maailmansotaa, jolloin kaupungistuminen ja suurimittakaavainen teollisuusrakentaminen olivat vasta aluillaan. Teollistumisen alkuvaiheissa useat yrittäjät ja työntekijät asuivat työnsä äärellä. Näin oli myös Tikkurilassa, jossa mylläri perheineen asui myllyn viereisessä Villa Söderbossa vuodesta 1938 lähtien. Myllyn konttori, joka oli aiemmin ollut pahvilevyin eristetty huone myllyrakennuksen meluisten myllykoneiden vieressä, siirrettiin asuintalon alakertaan. Konttorista johdettiin yritystä, joka oli saanut nimekseen Tikkurilan Vehnämylly - Ernst Söderling. Keltaisessa asuinrakennuksessa on täyskorkea betoninen kellari ja kaksi puurakenteista asuinkerrosta. Katto on peltinen, aumattu mansardikatto. Myllyn toiminta loppui 1950-luvulla, mutta rakennuspari on säilynyt ja suojeltu tärkeänä osana Tikkurilan lähes kadonnutta rakennusperintöä, jossa yhdistyy puisten asuintalojen ja maalaiskunnan teollisuusyrittäjän elämäntyö. Tikkurilan vehnämyllärin koti ja mylly siirtyivät Vantaan kaupungin omistukseen vuonna 1987. Puistoalueella sijaitsevat rakennukset suojeltiin vuonna 2009.
Söderlingin mylly, ent. Tikkurilan Vehnämylly - Ernst Söderling - Dickursby Vetekvarn, ent. kesäkahvila Veinin mylly; Tikkurilantie 42; Vantaa
Tikkurilan Vehnämylly - Ernst Söderling -niminen yhtiö aloitti toimintansa Suuren Rantatien varrella vuonna 1935. Perheyrityksen komea kaksikerroksien mylly valmistui jo edellisenä vuonna Keravanjoen varrelle. Tikkurilankoskea oli padottu vesimyllyjä varten jo useamman vuosisadan ajan, mutta otollisesta sijainnista huolimatta Söderlingin myllyssä ei käytetty vesivoimaa, vaan voimanlähteenä oli uutta tekniikkaa edustava polttomoottori ja vuodesta 1945 sähkömoottori. Myllyn viereen mylläri rakennutti vuonna 1938 perheelleen asuintalon, Villa Söderbon. Punamultainen, lautarakenteinen myllyrakennus koostuu kahdesta osasta. Sisäänkäynti Tikkurilantieltä tapahtuu siltaa pitkin pariovista. Myllyä laajennettiin vuonna 1944, jonka seurauksena joen puoleinen osa on kolmikerroksinen. Myllyssä on suuret lasi-ikkunat. 1930-luvulta lähtien vehnän suosio kasvoi Suomessa, mutta paikallisten myllyjen jauhot eivät yleensä yltäneet ulkomaisen tuontijauhon laatuun. Söderling kuitenkin testautti vehnäjauhojaan tikkurilalaisilla asukkailla hyvin tuloksin. Tikkurilan myllyn jauhatuskapasiteetti kasvoi nopeasti kaksinkertaiseksi ja sen tuotteliain kausi oli 1940-luvun lopulla. Myllyn toiminta loppui vuonna 1956. Myllyn laitteistot myytiin pois. Vantaan kau Tikkurilan vehnämyllärin koti ja mylly siirtyivät Vantaan kaupungin omistukseen vuonna 1987. Puistoalueella sijaitsevat rakennukset suojeltiin vuonna 2009.
Kipinä - Etsivä nuorisotyö, ent. Tikkurilan apteekki, apteekkitalo, nuorisotalo Tonttula; Ratatie 2; Vantaa
Entinen apteekkitalo Tikkurilan vanhaa rautatieasemaa vastapäätä valmistui vuonna 1950. Tikkurilan apteekki oli alun perin niin sanottu siirtoapteekki, joka talvisodan jälkeen 1940 siirsi toimintansa Etelä-Karjalasta Uukuniemeltä Tikkurilaan. Toiminta käynnistyi ensin Talvikkitien ja Tikkurilantien kulman pienessä puutalossa, joka on myöhemmin purettu. Apteekkari rakennutti oman liike- ja asuintalon Ratatielle. Apteekkitalo on ainut Tikkurilan puisista liikerakennuksista nykypäivään asti säilynyt kohde. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi rakennusperintökohteeksi Vantaan kaupunginmuseon inventoinneissa. Apteekki sijaitsi Ratatien talossa vuosina 1950-1974 kunnes sen toiminta siirtyi uuden terveysaseman taloon Kielotielle. Puinen liikerakennus on kuitenkin edelleen paikallaan ja Vantaan nuorisopalvelut on hallinnoinut sen tiloja viime vuosikymmenet. Rakennuksessa on järjestetty muun muassa kädentaitopajoja ja pidetty sanataidekoulua.
Koivukylän koulu, ent. Rekolan yhteiskoulu; Peijaksentie 35; Vantaa
Nykyinen Koivukylän koulu valmistui vuonna 1975. Koulu toimi Rekolan yhteiskoulun nimellä vuoteen 1977 ja sen jälkeen nimellä Koivukylän koulu (yläaste ja lukio). Koulun suunnitellut Arkkitehti Arno Savela oli mukana Koivukylän kaavarungon suunnittelussa. Rakennus limittyy tiiviisti Koivukylän lähiörakentamiseen sen sijaitessa korkean kerrostalovyöhykkeen ja matalailmeisen pientaloalueen välissä. Arkkitehti toimisto Salonen-Savela (myöhemmin Kaupunkisuunnittelu Oy) perustettiin Helsingin maalaiskunnan yleiskaavatyötä varten. Koulurakennuksen suunnittelussa on otettu huomioon vuonna 1977 toteutettu peruskoulu-uudistus ja tilavaraus lukiolle. Lukio yhdistyi Korson lukion kanssa Lumon lukioksi vuonna 2003. 1960-luvulla opetustiloille tuli uusia vaatimuksia, kun uusissa opetusmuodoissa korostettiin muun muassa yksilöllistä opiskelua ja ryhmäopetusta, jossa ryhmien kokoja olisi mahdollista vaihdella. Koulutiloissa tärkeää oli muunneltavuus ja joustavuus. Lisäksi erikoisluokkatiloja tarvittiin lisää. Myös vaatimus koulurakennusten käyttömahdollisuudesta kouluajan ulkopuolella toteutuu koulussa, jonka liikuntasalia käyttävät alueen järjestöt ja seurat. Kansalaisopistolla on mahdollisuus käyttää koulun keittiötä ja käsityöluokkia. Myös auditorion erilliskäyttö on luontevasti mahdollista. Ajan ihanteiden mukaisesti koulurakennuksessa on toiminut koulun oman kirjaston ohessa Vantaan kunnan sivukirjasto. Koulurakennus on ajalle tyypillisesti suorakaiteen muotoinen ja syvärunkoinen. Kouluarkkitehtuurille oli ominaista ”laatikkomainen” massoittelu ja tilajäsentely, johon vaikutti suuresti moduuliajattelu ja elementtitekniikka. Koulua suunniteltaessa toiminnalliseksi ratkaisuksi valittiin nk. solukoulumalli. Luokat ovat monikäyttöluokkia ja aineluokkia, jotka on sijoitettu kolmeen eri soluun (solut A, B ja C). Jokaisella solulla on oma sisäänkäyntinsä ja pääaulansa. Lisäksi koko koululla on yhteinen pääsisäänkäynti auditorion sekä yhdistetyn liikunta- ja juhlasalin tuntumassa.
Rajakylän ala-aste, ent. Rajakylän kansakoulu ja opettajien asuntola; Latukuja 1; Vantaa
Rajakylän kansakoulu valmistui vuonna 1957 Toivo Löyskän suunnittelemana. Koulu oli perustettu vuonna 1947. 1950-luvun alussa Rajakylän alue kuului Vaaralan koulupiiriin ja koulumatkat silloiseen Hakunilanrinteen kouluun olivat pitkät ja yhteydet sinne heikot. Rajakylään siirryttyään koulu toimi aluksi useamman vuoden Rajakyläntien ja Juoksutien kulmassa. Sen jälkeen koulu toimi Fazerilan eräässä parakkirakennuksessa. Vuonna 1955 tehtiin esitys uuden koulun perustamisesta. Rakennusmassojen sommittelussa rinnetontille on käytetty harkintaa ja kokonaisuus on tasapainoinen. Rakennus edustaa tyypillistä 1950-luvun kouluarkkitehtuuria, johon on liitetty niin ikään Löyskän suunnittelema opettajien asuntolana toiminut kolmikerroksinen asuinkerrostalo. Yläpihalle antava pohjoissiipi on yksikerroksinen. Eteläpään siipi- ja juhlasaliosan julkisivu etelään on kaksikerroksinen. Koulun lisäksi rakennuksessa toimii neuvola. Aikansa arkkitehtuuria edustaen koulun julkisivu on rapattu vaalean keltaiseksi ja rakennuksessa on hammastettu betonista valettu sokkeli, joka on nykyisin maalattu harmaaksi. Vesikatto on peltinen harjakatto, joka jatkuu pulpettikattona juhlasaliosassa. Ulko-ovet ovat alkuperäiset. Samat materiaalit ja elementit kuin koulurakennuksessa toistuvat asuntolarakennuksessa kertoen alkuperäisestä aikansa arkkitehtuurista. Rakennuksen harjakatto on jätetty ajalle tyypillisesti lähes räystäättömäksi. Tyylillisesti merkittävä on myös koulu- ja asuinrakennukset yhdistävä alkuperänen puurakenteinen avokatos.
Ladugård, navetta, maatalouskeskus, Håkansbölen kartano; Vuorilehdontie 3; Vantaa
Karjanhoitajan asuinrakennus, Håkansbölen kartano; Tesseninkuja 4; Vantaa
Entinen karjanhoitajan asuintalo on samaa rakennustyyppiä kuin Håkansbölen kartanon työväenasunnot Tessen ja Stenåkern. Karjanhoitajan talo on mahdollisesti rakennettu 1910-luvulla kuten Tessenkin. Rakennus on hirsirunkoinen. Rakennuksen alkuperäinen ilme on muuttunut, kun sekä kattoikkunat että katon päätyjen viisteet on poistettu. Suorakaiteen muotoisen rakennuksen alaosa on hirsirakenteinen. Eteläpuolen rakennuksen korkuinen poikkipääty on ilmeisesti myöhemmin lisätty. Sokkeli on lohkottua graniittia, lukuun ottamatta poikkipäädyn levytettyä sokkelia. Julkisivu on punaiseksi maalattua pystyrimalaudoitusta, nurkka- ja vuorilaudat ovat valkoisiksi maalattuja. Pieniruutuisia ikkunoita koristavat sivuiltaan ylöspäin kapenevat vuorilaudat, jotka näkyvät myös vanhoissa valokuvissa. Myös vanha ullakon ikkuna on säilynyt. Vesikatto on uusittu punaisesta tiiltä jäljittelevästä profiilipellistä, avoräystäät on maalattu punaisiksi.
Dickursby lågstadieskola, koulu ja päiväkoti; Urheilutie 4; Vantaa
Jalmari Peltosen suunnittelema Dickursby skolan uusi koulurakennus valmistui 1939 ja sen laajennusosa saatiin käyttöön 1957. Koulut muodostavat arvokkaan kokonaisuuden samassa kiinteistössä sijaitsevan Dickursbyn vanhan puukoulun (1896) kanssa. Toisessa rakennusvaiheessa rungon koko kasvoi yli puolella. Pääsyy laajennukseen oli saada lisää kipeästi kaivattuja luokkatiloja. Vanhan osan tilajärjestys säilyi laajennuksen yhteydessä entisellään. Laajennustyö näkyy julkisivussa erilaisina ikkuna-aukotuksina. 1930-luvun ikkuna-aukotus on pienempi ja tiheämpi kuin 1957 toteutetun laajennuksen kookkaat ikkuna-aukotukset. Niiden puitejako poikkeaa aiemman rakennusvaiheen ikkunoista selvästi. Eteläjulkisivun ikkuna-aukotus ja puitejako sen sijaan on kautta linjan samanlainen. Rakennusvaiheita yhdistää linjakas matala katos, joka vetää yhteen pohjoisjulkisivun. 1950-luvun laajennuksen sisäänkäyntiä on korostettu juhlavin graniittikiveyksin terastirappauksesta tutulla pienellä hammasprofiililla. Rakennus on edustava esimerkki 1930- ja 1950-lukujen koulusuunnittelusta. 2000-luvun päiväkotilaajennus on sommiteltu tontille onnistuneesti vanhempien rakennusmassojen muodostamat näkymät säilyttäen.
Kilterin koulu; Iskostie 8; Vantaa
Kilterin koulu on vuonna 1988 valmistunut arkkitehtitoimisto Perko & Rautamäen suunnittelun tuloksena. Rakennuksen postmoderni suunnittelu ja toteutus ovat olleet aikansa kunnianhimoista arkkitehtuuria, jossa yhdistyvät julkisivun ympäristötaideteos ja koulun välttämättömät toiminnot. Koulurakennus koostuu monitahoisesta, vaaleasta rakennusmassasta, jota rytmittävät päätykolmio- ja pyramidiaiheet, julkisivun vaakaraidoitus ja kattopellityksen mintun vihreä aksenttiväri. Rakennuksessa on selkeä pääsisäänkäynti, jolle suurikokoinen harjakattoinen, kolmiaihetta toistava katos johdattaa. Julkisivua koristaa kahitiilireliefi, jossa tiilen ladontaa vaihtamalla on saatu aikaan vaihtelevuutta ja koristeellisuutta kolmio-aihetta mukaillen. Julkisivun taideteoksen (Pyramidien arvoitus) on suunnitellut taiteilija Jukka Mäki. Julkisivureliefi on tulos kilpailusta, jolla etsittiin taiteilijaa ja teosta toteuttamaan ympäristötaideteos julkisivuun yhteistyössä arkkitehtien kanssa. Kilterin koulun julkisivussa ja sisätiloissa on tehty hyvin vähän mitään muutos- tai korjaustöitä, jotka olisivat vaikuttaneet sen yleisilmeeseen, väritykseen tai materiaaleihin. Rakennus kuuluu sijainniltaan ja arkkitehtuuriltaan Myyrmäen keskustan 1980- ja 1990-luvun rakennusvaiheen keskeisimpiin rakennuksiin. Rakennus on asemakaavassa suojeltu ja todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Keimolan moottoristadionin valvontatorni; Lincolninaukio 9; Vantaa
Keimolan moottoristadion oli toiminnassa vuodesta 1966 vuoteen 1978. Moottoristadionin nimekkäin ja näkyvin rakennelma oli 16 metrinen, kolmikerroksinen ja betoni-teräs-rakenteinen rakennus, tyyliltään funktionalismia edustava valvontatorni varikkoalueen tuntumassa. Valvontatornissa kisoja seurasivat toimitsijat, kuuluttajat ja VIP-vieraat. Tornista rata ja sen tapahtumat olivat hyvin nähtävissä ja tarvittaessa kilpailut voitiin myös pysäyttää tornista käsin sytyttämällä rata-alueelle sijoitellut varoitusvalot. Valvontatorni toimi myös tehokkaana maamerkkinä alueella liikuttaessa. Idea valvontatorniin otettiin Keski-Euroopan moottoriradoilta ja piirustukset laati arkkitehti Dag Englund vuonna 1966. Betonista tornia ympäröivän kartion julkisivu muodostui puisesta kehikosta ja lasista. Tornin katto oli myös hyödynnetty mahdollisena katsomotilana. Kulku eri kerrosten välillä tapahtui betonivarren sisällä kulkevien kierreportaiden kautta. Vuonna 2004 rengasvarastoalueella roihusi tulipalo, jonka seurauksena valvontatorni vahingoittui. Tulipalon jälkeen torni oli vailla puisia rakenteitaan. Monikerroksiset graffitit peittivät tornin runkoa niin sisä- kuin ulkopuolelta. Valvontatornin tiimoilta järjestettiin 2011 ideakilpailu uuden asuinalueen keskelle jäävästä kaupunkitilasta. Lincolninaukion ja taideteoksen ideointi, suunnittelu ja toteutus käynnistyi. Vuonna 2019 valmistuneen Ombra-taideteoksen auton vannetta kuvaava lasinen valokatos korostaa valvontatornin muotoa ja Lincolninaukion arkkitehtuuria sekä luo muistuman tornin alkuperästä. Pyöreä katos muodostaa uuden kaupunkitilan katoksen alle. Katoksen avulla tornin kokoa on kasvatettu vastaamaan alueen uutta mittakaavaa. Tornin betonipintainen rakenne on säilytetty ennallaan, ja alkuperäinen Texaco-mainos on osin konservoitu ja osin rekonstruoitu alkuperäisasun mukaisesti. Mainoksen tiedetään olleen näkyvillä vuodesta 1972 vuoteen 1976, jolloin se ylimaalattiin. Lasikatosta kannattavat teräsristikot, jotka on tuettu tornin betonirakenteisiin. Asemakaavalla suojellun valvontatornin käyttötarkoituksen historiaa on kunnioitettu taideteoksen suunnittelussa. Taideteos muodostuu tornin arkkitehtuurista, lasikatoksesta tornin laella, alkuperäisen kilpa-auton ääniin perustuvasta ja soitettavasta sävelasteikosta, tornin valaistuksesta, konservoiduista mainoksista tornin juurella ja aukion ajoratapohjan maalauksesta. Taideteoksen suunnittelun lähtökohtana on ollut kokoontumisen, vuorovaikutuksen ja toiminnan mahdollistaminen. Teoksessa yhdistyvät ideat tornin katoksen tarjoamasta suojasta sekä näyttävästä kiintopisteestä aukiolla.
Pehtorin talo, Gula huset, Håkansbölen kartano, pehtoorintalo; Kartanontie 1
Pehtorintalo on rakennettu viimeistään 1840-luvulla Anders Lorenz Munsterhjelmin ollessa omistajana. Rakennus on pystytetty vanhemman holvatun kellarin päälle. Pehtorin asunnon lisäksi talossa on ollut kartanon leivintupa ja puusepän verstas. Pehtorintalossa on asunut muun muassa kartanon pitkäaikainen tilanhoitaja Alfred Malmgren perheineen, hänet palkattiin kartanoon vuonna 1884. Rakennus muutettiin 1920-luvulla kokonaan asuinkäyttöön. Rakennus on yksikerroksinen, syvärunkoinen ja melko korkealla aumakatolla katettu hirsitalo. Se on ollut pitkään keltainen, josta syystä sitä on kutsuttu nimellä Gula huset. Sisäänkäynnit ovat pohjois- ja eteläpäädyissä. Länsisivulta on erillinen sisäänkäynti kellariin. Pehtorintalon alkuperäinen, arkaaisen näköinen kivijalka on osittain näkyvissä rakennuksen länsisivulla ja päädyissä. Rakennus on ollut alun perin ulkopuolelta rapattu. Pystyrimalaudoituksen se sai 1880-luvulla. Julkisivut maalattiin keltaisiksi vuonna 1925. Päätyjen kuistit olivat aluksi avonaiset, mutta ne rakennettiin myöhemmin umpeen. Ikkunat on vaihdettu pääosin vuonna 1985, ainoastaan kuistien ikkunat sekä ullakon haukanikkunat ovat tätä vanhempia. Pohjoiskuistissa on alkuperäinen paripeiliovi, jonka yläpuolinen ikkuna on pantu umpeen. Kuistin portaat on uusittu betonisiksi ja niissä on valkoiseksi maalattu teräsputkikaide. Pehtorintalo on rakennettu aikakautena, jolloin kartanoarkkitehtuurissa vallitsi empirearkkitehtuurin vaihe. Rakennuksen aumakatto on tyypilliseksi empiren vesikatoksi kuitenkin melko korkea. Rakennus on hyvin syvärunkoinen (12 m), mikä viittaa Suomen sodan (1808-1809) jälkeiseen aikaan. Pehtorintalon 16-ruutuiset ikkunat kantavat todennäköisesti muistoa alkuperäisistä ikkunoista, vaikka ne ovatkin moneen kertaan vaihdetut. Tämäntyyppiset ikkunat olivat tyypilliset 1700-luvulla sekä 1700-1800-luvun vaihteen molemmin puolin, eivät niinkään enää empiren aikana 1840-luvulla. Vuonna 2017 rakennus peruskorjattiin kahvilaksi. Rakennukseen sijoitettiin kahvilatoimintaa palveleva talouskeittiö sekä esteettömät wc-tilat. Eteläpäädyn kuisti palautettiin rakenteeltaan avoimeksi ja siihen liitettiin esteetön invaluiska. Pohjoispään kuisti säilytettiin entisellään, umpinaisena. Holvattu luonnonkivikellari säilytettiin korjauksessa entisellään, mutta sisäänkäyntiosa uusittiin kattorakenteineen. Rakennuksen talotekniikka uusittiin täysin. 1980-luvun ikkunat kunnostettiin, mutta julkisivulaudoitus ja ikkunoiden pielilaudat sekä julkisivulaudoituksen helman uhrilaudat korvattiin kokonaisuudessaan uudella puutavaralla. Kattomateriaali ja ilmanvaihtoon liittyvät puhkaisut vesikattoon uusittiin korjauksen yhteydessä. Kattomateriaaliksi valittiin vanhan kuva-aineiston perusteella kolmiorimahuopakate.
Kartano ympäristöineen on yhdessä Sotungin kylän kanssa valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö. Håkansbölen kartanoa ympäröi hyvin hoidettu, vuosien 2008-2011 aikana restauroitu kartanopuisto. Kartanopuistossa on muun muassa 1800-luvulla istutettu tammikuja päärakennuksen pohjoispuolella sekä vuonna 1905 istutettu Kormuniitynojan rantaan viettävä lehmuskuja. Sanmarkien omistajakaudella puistosuunnitelmat tilattiin Svante Olssonilta 1906 ja myöhempi vuoden 1958 suunnitelma Paul Olssonilta. Puisto on restauroitu Vantaan kaupungin toimesta vuosina 2008-2011. Tällöin puroon palautettiin padottu lampi ja pieni saari Kaffeholmen, lammesta pienen matkan päähän alajuoksulle päin. Håkansbölen kartano sijaitsee kukkulalla Kormuniitynojan mutkassa, ojan etelä- ja itäpuolella. Kartanotilan paikka on ollut asuttu jo keskiajalla. Kartanon kautta on kulkenut maantie Suurelta Rantatieltä Östersundomin kappelille. Håkansbölen ensimmäinen tunnettu päärakennus näkyy Winterin kartassa, joka on laadittu vuosina 1786-1787. Rakennus on ollut todennäköisesti tyypillinen yksikerroksinen, mansardikattoinen 1700-luvun loppupuolen kartano. Sen molemmin puolin kartalla näkyvät sivurakennukset, joista eteläisessä on leveämpi runko kuin pohjoisessa. Pihapiiri avautuu länteen. Päärakennuksen oli todennäköisesti rakennuttanut Johan Sederholm, joka omisti Håkansbölen vuosina 1760-1792. Päärakennus korvattiin uudella Anders Lorenz Munsterhjelmin ollessa omistajana. Piirustukset tilattiin C.L. Engelin avustajalta, Anders Fredrik Granstedtilta ja kookas, empiretyylinen hirsirakennus kohosi edellisen paikalle vuonna 1844. Rakennus muistutti Vuojoen kartanon päärakennusta, joka sijaitsee Eurajoella. Vuonna 1836 valmistunut Vuojoki on monumentaalisin Engelin suunnittelemista kartanoista ja toimi ilmeisesti A.F. Granstedtin esikuvana Håkansbölessä. Seuraavista kartanon omistajista Oscar Andelin kunnosti päärakennusta 1900-luvun alussa, muun muassa maalauttaen siihen asti helmenharmaan rakennuksen vaalean hiekanvärikseksi. Nykyinen päärakennus sai alkunsa vuonna 1905, kun uusi omistajapari Arvid ja Lilli Sanmark tilasivat talon korjaus- ja uudistussuunnitelman Armas Lindgreniltä. Näihin aikoihin oman toimiston perustanut Lindgren laati aluksi muutossuunnitelman vanhaan päärakennukseen, mutta ehdotti pian sen purkamista väittäen rakennuksen hirsiä lahoiksi. Arkkitehti sai omistajan puolelleen, vanha päärakennus purettiin ja uusi, Lindgrenin suunnittelema jugend-tyylinen rakennus pystytettiin sen tilalle vuonna 1908. Armas Lindgren suunnitteli useita eri vaihtoehtoja päärakennukseksi, osa niistä oli kivirakenteisia. Luonnoksista on säilynyt Lindgrenille tyypillisiä herkkiä akvarelliperspektiivejä. Suunnitelmissa, kuten myös toteutuksessa näkyy ajankohdalle tyypillinen symmetrian ja aksiaalisuuden paluu arkkitehtuuriin. Nykyisessä H-kirjaimen muotoisessa päärakennuksessa on kaksi symmetristä ristipäätyä kummassakin päässä. Kattomuoto on jyrkkälappeinen mansardi. Pohjakaavassa sisäänvedettyä keskiakselia hallitsee ensimmäisessä kerroksessa tilava porrashuone lännen puolella sekä suuri ruokasali idän puolella. Näiden edessä oli alkujaan puistoon avautuvat terassit. Muut tilat ryhmittyvät poikkisiipiin. Pohjoissiiven keskellä sijaitsee tilava salonki, jossa on erkkeri tammikujalle päin. Yläkerrassa keskeisen porrashallin takana, idän puolella on kaksi tilavaa makuuhuonetta, sivusiivissä muita makuuhuoneita ja saniteettitiloja. Uudessa päärakennuksessa hyödynnettiin puretun rakennuksen hirsiä sekä säilytettiin vanha holvattu kivikellari talon alla. Kellarin vanhimmat osat ovat luultavasti Sederholmin aikaisia. Idän ja pohjoisen puolen kivijalka on arkaainen ja muurattu valtavista harmaagraniitin kappaleista, se on mitä ilmeisimmin pystytetty viimeistään Munsterhjelmin omistajakaudella. Uudempi eteläpääty on selvästi 1900-luvun alun kvaadereista tehty. Näin ollen rakennus on sijoitettu vanhemmalle kivijalalle. Rakennuksessa oli alusta alkaen savitiilikatto. Ulkovuoraus maalattiin jugendin mukaisesti vihertävänharmaaksi. Ikkunat ovat koristeelliset jugendikkunat, joiden yläosat on jaettu pikkuruutuihin. Armas Lindgren paneutui myös sisätilojen suunnitteluun ja rakennuksesta tuli ajankohdan tyylin mukainen kokonaistaideteos. Huonetilat saivat eri seinävärejä, minkä mukaisesti omistajaperhe kutsui niitä eri nimillä. Talossa oli 16 koristeellista jugend-uunia. Lindgren suunnitteli myös huonekaluja ja valaisimia rakennukseen. Päärakennusta laajennettiin vuonna 1912, Lindgrenin suunnitelmin. Näkyvimmät muutokset olivat ruokasalin laajennus itään päin terassin kustannuksella sekä aiemman keittiökuistin tilalle tehty kaksikerroksinen eteläpääty. Per-Kasten Sanmarkin kaudella päärakennuksen sisustusta uudistettiin 1930-luvulla. Tapetteja ja kalusteiden verhoiluja uusittiin ja koristelua muutettiin klassistisemmaksi. 1950-luvulla arkkitehti Marius af Schulten laati useita vaihtoehtoja päärakennuksen ulkoasun muuttamiseksi neutraalin klassistiseksi, mutta nämä jäivät toteutumatta. Sitä vastoin sisustusta uudistettiin 1950-1960 -luvuilla, sen tuloksena sisätilat saivat vaaleamman ja huvilamaisemman ilmeen. Talon uuneista purettiin neljä. Kellariin rakennettiin pieni sauna ja tekniset tilat. Armas Lindgrenin taiteellinen ote ulottui myös kartanon puistoon, johon hän ehti suunnitella muun muassa pyörötemppelin tyylisen huvimajan Sanmarkien istuttaman lehmuskujan alapäähän. Sitä ei kuitenkaan toteutettu. Lindgrenin kynästä oli myös tammikujan alapään valkoinen puuportti, jonka nykyinen toisinto on teräsrakenteinen.
Hirsirakenteinen aitta rajaa kartanon talouspihaa sen itäpuolella, pehtorintaloa vastapäätä. Aitassa ovat sijainneet puuvaja, vaunuliiteri, pieni leivintupa sekä säilytystilat viljalle ja suolalle. Rakennuksen kaakkoisnurkalla on ollut vuoden 2009 rakennusinventoinnin mukaan aikoinaan käymälä. Aitan hirret on numeroitu, joten rakennus on siirretty tähän paikkaan muualta. Luonnonkivijalka on kauttaaltaan näkyvissä. Rakennus lepää nurkkakivillä ja muilta osin perustus on kylmämuurausta. Pihan puolella kivet ovat muista poiketen jokseenkin siististi lohkottuja. Keskimmäisessä, ikkunallisessa leivintuvassa on säilynyt vanha puuhella ja uuni. Ikkunat ovat vanhat ja 12-ruutuiset, 1910-luvun muodin mukaisesti. Ne eivät ole aitan alkuperäiset ikkunat. Ikkunat ovat alun perin olleet sveitsiläistyyliset ja kolmiohuippuiset. Aitta on lyhytnurkkainen, mikä viittaa siihen, että sen rakennusaika on 1800-luvun loppupuolelta. 1870-luvun senaatin kartassa samalla kohdalla näyttää olevan jo talousrakennus, joten on todennäköistä, että aitta olisi rakennettu MUnsterhjelmin omistuksen aikana (1838-1879). Rakennus peruskorjattiin vuonna 2020. Korjauksen yhteydessä osittain romahtanut kivijalka suoristettiin ja tuettiin kiilakivillä. Aitan ympäröivää maaperää muokattiin siten, että maahan uponneet hirsikerrat saatiiin näkyviin ja vaurioituneet hirret korvattiin uusilla. Vedenohjausta parannettiin niin katon sadevesikourujen kuin salaojien ja sadevesikaivojen avulla. Vanhat kattotiilet puhdistettiin ja rikkinäiset korvattiin saman tyyppisin tiilin. Sisällä maanpintaa alennettiin ja ehjät lattialankut palautettiin. Ovet ja ikkunat korjattiin. Aitta avattiin Vantaan kaupunginmuseon näyttelytilaksi kesällä 2021.
Håkansbölen talousrakennuksiin kuuluva hirsirakenteinen talli on rakennettu alun perin vuonna 1883 kartanon silloisen omistajan Konni Zilliacuksen täysverihevosia varten. Rakennus sijoittuu talous- ja tallipihan väliin. Rakennusta on laajennettu ensin länteen ja sen jälkeen etelään lisäämällä siihen poikkipääty. Tämä klassistisin pilasterein ja segmentti-ikkunalla varustettu osa rakennusta on todennäköisesti 1940-luvulta. Se on lautarakenteinen. Tallin ovet ovat avautuneet alun perin pohjoiseen, talouspihalle. Hirsirakenteisen rakennuksen kivijalka on ladottu suhteellisen kookkaista luonnonkivistä, joita on myöhemmin sidottu toisiinsa sementtilaastilla. Etelän ja lännen puolella kivijalka on peitetty betonilla. Katolla on puurakenteiset ilmanvaihtotorvet, joista voidaan päätellä, että se on palvellut eläinsuojana. Vuonna 2021 rakennus kunnostettiin tapahtumatilaksi. Julkisivuun vaikuttavia muutoksia oli 1980-luvun profiilipeltikatteen muuttaminen kolmiorimahuopakatteeksi. Ulkoseinien Julkisivulaudoituksen kuluneet osat korjattiin helmaan asetetulla leveällä vaakalaudalla. Rakennukseen tehtiin uusi ulko-ovi pohjois-sivulle, vanhan oviaukon paikalle. Suurin osa ikkunoista uusittiin vanhan mallin mukaisina puuikkunoina. Tallin eteläsivulle rakennettiin ramppi esteetöntä kulkua varten. Rakennuksen sisälle rakennettiin wc-tila ja pieni keittiö irti olemassaolevan rakennuksen rungosta.
Håkansbölen kartanon pikkutalli, Åkstall, on ollut alun perin osa suurempaa, L-kirjaimen muotoista talli- ja navettarakennusta. Se on todennäköisesti peräisin Munsterhjelmin ajalta 1840-luvun puolivälistä. Navettaosa purettiin, kun uusi navetta rakennettiin kartanoalueen eteläpuolelle vuonna 1921. Rakennuksen lounaisnurkalla on maanpinnassa näkyvissä vanhaa kivijalkaa, josta voidaan päätellä missä puretun navetan länsipää on sijainnut. Pikkutallin julkisivuissa on vaakalaudoitusta pohjois- ja itäsivuilla, pystyrimalaudoitusta itä- ja eteläsivuilla sekä meidän aikamme karkea lomalaudoitus länsisivulla. Eteläpäädyn rimalaudoituksen rimat ovat melko leveät, joten vuoraus ei erityisesti poikkea lomalaudoituksesta. Kivijalka on kookkaista kivistä tehty kylmämuuraus ja hyvin arkaaisen näköinen. Tallin pohjoispäädyssä on kartanon vellikello 1800-luvun lopulta. Sen yläpuolella olevassa katoksessa on kopio Sederholmin aikaisesta rautaviiristä. Vellikellon teline on ollut alun perin nykyistä korkeampi. Tallin itäpuoliset ikkunat ovat alun perin olleet pyöreäpäisin pielilaudoin koristellut kolmiohuippuiset, sveitsiläisvaikutteiset ruutuikkunat. Tämä käy ilmi vanhoista valokuvista. Pikkutalli peruskorjattiin vuonna 2021 kaupunginmuseon näyttely- ja varastotilaksi ja kahvila-ravintolan tukitiloiksi. Suurin julkisivumuutos peruskorjauksessa oli 1980-luvun profiilipeltikatteen muuttaminen kolmiorimahuopakatteeksi. Katolle tehtiin uusi piippu jätehuoneen ilmanvaihtoa varten. Piipun malli otettiin tallirakennuksesta. Ikkunoita korjattiin ja osittain korvattiin uusilla, vanhan mallin mukaan tehdyillä puuikkunoilla.
Håkanbölen kartanon entinen autotalli on toiminut myös maitokamarina ja jääkellarina. Se on siis aiheellisesti sijainnut vanhan navetan vieressä. Rakennus on rakennettu päärakennuksen syntyaikana 1900-luvun alussa. Käyttötarkoitus muuttui vuonna 1922, kun maitokamariin tehtiin kaksi asuinhuonetta ja puusepänverstas. Autotalliksi rakennus muutettiin 1950-luvulla. Rakennus sijaitsee rinteessä ja sen ensimmäisen kerros on kellaritilaa, jonne on sisäänkäynti rakennuksen itäpäädystä. Ylempää länsipäädystä pääsi ajamaan autotalliin. Nykyisin rakennuksessa toimii antiikkikauppa. Rakennus on hirsipintainen lukuun ottamatta sen päätyjä, joiden yläosa on rimalaudoitettu. Kivijalka on ajankohdan mukaisesti tehty järeistä kvaadereista kohosaumoin muuraamalla. Ikkunoiden vuorilaudat on leikattu sveitsiläistyylin mukaisesti päistään teräviksi. Rakennus peruskorjattiin vuonna 2021. Suurimpana muutoksena julkisivussa oli 1980-luvulla asennetun tiili-imitaatio profiilipeltikatteen muuttaminen kolmiorimahuopakatoksi.
Pyykkitupa, Håkansbölen kartano, pesutupa, "Myllytorppa"; Kartanontie 1
Pyykkitupa sijaitsee Håkansbölen kartanon puistossa, Kormuniitynojan rannassa. Rakennusta on kutsuttu myös nimillä Mankelitupa ja Myllytorppa (eli Kvarntorp). Se on rakennettu 1840-luvulla Munsterhjelmin suvun, eli silloisen kartanon omistajan toimesta. Rakennuksessa oli alun perin pesu- ja mankelitupa sekä silityshuone. Vuonna 1972 talo muutettiin asunnoksi ja siinä käytössä se oli vuoteen 2005 saakka. Kartanontien varresta purettu "Alphyddan" oli samaa rakennustyyppiä. Kartanon työntekijät kertovat, että myöhemmin myös Alphyddania kutsuttiin nimellä Mankelitupa. Alphyddan näkyy valokuvassa, joka on otettu 1800-luvun lopulla vanhasta päärakennuksesta idän suunnasta. Pyykkitupa on hirsipintainen ja siinä on 16-ruutuiset ikkunat, jotka näyttävät olevan 1900-luvun alusta. Myös ulko-ovet ovat vanhat. Piippu on keskellä pyramidikattoa. Arkaaisen oloinen luonnonkivijalka on suurimmaksi osaksi näkyvissä, mutta etelä- ja itäsivulta se on betonoitu. Rakennus valmistui vuonna 2022 lasten Kulttuurikeskus Pyykkituvan käyttöön. Peruskorjaustöiden yhteydessä rakennuksen profiilipeltikate muutettiin kolmiorimahuopakatteeksi ja rakennuksen edessä ollut katos uusittiin.
Skomarsin torppa sijaitsee entisillä Håkansbölen kartanon mailla, aikaisemmin Hästhagenina tunnetulla alueella. Nykyisin alue on Hakunilan keskustaa. Rakennuksen on arvioitu olevan alun perin 1800-luvulta, mutta tarkkaa rakennusvuotta ei tiedetä. Rakennus näkyy vuoden 1872 Senaatin kartassa, josta voi myös huomata, että se on sijainnut kahden tien risteyksessä. Näistä pohjoisenpuoleinen linjaus on johtanut Östersundomiin (nykyinen Ratsumiehenpolku on osa tätä vanhaa linjausta) ja eteläisempi Håkansbölen kartanon kautta Sotungintielle. Skomarsin torppa on alun perin tunnettu nimellä Haga soldattorp, eli Haagan sotilastorppa. Tämä nimitys liittyy sijaintiin (Hästhagen) ja viittaa siihen, että torpassa on joskus asunut sotilas. Rakennuksessa tiedetään asuneen 1800-luvulla Gustaf Frändin -niminen henkilö perheineen, jonka mukaan torppaa kutsuttiin myös Frändisiksi. Vuonna 1920 alueelle muodostettiin Skomars -niminen tila, johon kuului torpan lisäksi vieressä kulkevan tien eteläpuolella sijainnut suutarin asuintalo. Tämä talo kuitenkin purettiin tien leventämisen ja suoristamisen takia muutama vuosi tilan muodostuksen jälkeen. Suutarin (ruots. skomakare) nimi jäi kuitenkin elämään puretun asuintalon vieressä sijainneen torpan nimeksi. Vanhan torpan tiedetään käsittäneen suuren tuvan, eteisen ja kamarin. Rakennus saneerattiin vuonna 1938 kun Håkansbölen kartano tarvitsi lisää asuntoja työntekijöilleen. Rakennus jaettiin tuolloin kahteen huoneistoon, joissa molemmissa oli huone ja keittiö. Rakennusta pidennettiin molemmista päistä, joihin sijoitettiin sisäänkäynnit. Rakennus sai myös tuolloin lautaverhoilun ja mahdollisesti tuolloin betonoitiin luonnonkivinen kivijalka. Muutokset suunnitteli Håkansbölen kartanon omistaja Per Kasten Sanmark. Ulkoasultaan 1920-luvun klassismia edustava Skomarsin torppa on lähes identtinen Håkansbölen kartanon makasiininmäellä sijaitsevan Orrkullan asuinrakennuksen kanssa. Orrkulla on rakennettu vuotta myöhemmin kuin Skomarsin torppa sai nykyisen ulkoasunsa, eli 1939. Myös sen on suunnitellut Per Kasten Sanmark. Molemmissa rakennuksissa sisääntulot ovat sisäänvedettyjä ja syvennysten aukkoja koristavat pilasterit molemmin puolin. Sisäänkäyntien yllä on segmentti-ikkunat, joita on käytetty Håkansbölen kartanoalueella useissa rakennuksissa jo 1800-luvulta lähtien. Skomarsin rungossa voi olla jäljellä vanhaa hirsikehikkoa, mutta Orrkulla on todennäköisesti rankarakenteinen. Skomarsin torppa on suojeltu asemakaavassa jo vuonna 1979, eli se on ensimmäisiä suojeltuja rakennuksia Vantaalla. Rakennus siirtyi Vantaan kaupungin omistukseen vuonna 1981, jonka jälkeen se peruskorjattiin. Muun muassa ulkolaudoitus on uusittu ja seiniä on lisälämmöneristetty siten, että ikkunat ovat jääneet hieman upoksiin seinäpinnasta. Vanhat 16-ruutuiset ikkunat on kuitenkin kunnostettu. Vantaan kaupungin omistuksessa torppaa on käytetty nykyisessä käyttötarkoituksessaan kokous- ja juhlatilana.
Rekolan koulu, vanha koulu, koulurakennus 1; Rekolantie 67; Vantaa
Räckhalsin suomenkielisen kansakoulun perustamiskokous pidettiin 28.1.1912 alueen asukkaiden aktiivisuuden ansiosta. Koulu käynnistyi saman vuoden elokuussa 20 lapsen oppilasmäärällä nykyisen kirkon tontilla olleesta Katajavuoren huvilasta vuokratussa huoneessa. Koulu oli yksityinen ja se sai rahoitusta toiminnalleen valtiolta, Suomalaisen kansakoulun ystäviltä, Etelä-Suomalaiselta Osakunnalta ja vapaaehtoisilta tukijoilta. Oppilailta kerättiin myös koulumaksua, mutta kirjat annettiin ilmaiseksi varattomille oppilaille. Jo parin vuoden kuluttua koulu joutui kuitenkin siirtymään omistajavaihdoksen takia toisiin tiloihin. Koulun anottua kunnalta taloudellista avustusta, kävi ilmi, että oppilasluetteloon merkityistä 28 oppilaasta vain 13 oli maalaiskunnan seurakunnan jäseniä. Kymmenen oli kirjoilla Helsingissä Ja loput viisi jossakin kaukaisemmassa seurakunnassa. Tuki evättiin. Koulun oli keskeytettävä toimintansa vuonna 1918 vähäisen oppilasmäärän vuoksi. Toiminta saatiin kuitenkin uudestaan käyntiin vuonna 1919, kun Rächalsin kartanoon sijoitetusta sotaorpojen lastenkodista saatiin 17 lapsen lisäys oppilasmäärään. Ensimmäisen maailmansodan lopulla myös kunta osallistui koulutoiminnan avustamiseen. Koulu toimi aluksi opettaja William Sippolan asuinrakennuksen yläkerrassa, mutta muutti sitten Koskelan tiilitehtaan kiinteistöön, johon oli tehtaan toiminnan loputtua kunnostettu kaksi luokkahuonetta ja opettajille asuintilat. Vuonna 1921 oli tuli voimaan uusi oppivelvollisuuslaki, jonka seurauksena valtio osallistui niin koulujen rakentamis- ja kunnossapitokustannuksiin kuin toiminnan kustannuksiin. 1920-luvun alussa tämä sai aikaan uusien koulutalojen rakentamisaallon. Rekolan koulu kuuluu tähän rakennusryhmään. Muita kouluja rakentui muun muassa Tikkurilaan, Piispankylään, Keimolaan, Veromiehenkylään ja Königstedtiin. Vuonna 1922 kunta otti haltuunsa Räckhalsin kansakoulun ja vuonna 1925 sen nimi vaihdettiin Rekolan kouluksi. Omaa koulutaloa alettiin rakentamaan vuonna 1928 ja se valmistui vuonna 1929. Koulun alakerrassa oli kaksi luokkahuonetta sekä keittiö. Yläkerrassa oli opettajien asunnot. Rekolan ensimmäinen oma koulu edustaa itsenäisyyden alkuajan vilkasta koulurakennuskautta. Tyyliltään se on tyypillinen 1920-luvun koulurakennus. Sen ulkopinnassa on sileä, vaalea rappaus. Koulun pihalle avautuva lounaisjulkisivu on tiukan symmetrinen ja sen keskellä on pääsisäänkäynti. Ulko-ovi on vaihdettu paneelioveen 1900-luvun puolivälissä. Ikkunat ovat alkuperäisiä neliruutuisia ikkunoita. Alakerrassa ikkunat ovat korkeammat kuin asuinkerroksessa. Päätymuurit kohoavat vesikattopinnan yläpuolelle ja ne on muotoiltu 1920-luvun tyyliin. Koulutalossa on suuret savupiiput ja niitä on peräti kuusi kappaletta. Harjakaton lounaislappeella on kolme ullakon segmentti-ikkunaa. Luoteispäädyssä on lisäksi kaksi pienempää segmentti-ikkunaa. 1955 vuoden muutostyöt suunnitteli arkkitehti V.J. Myyrinmaa, joka oli suunnitellut myös uuden, vuonna 1951 valmistuneen koulurakennuksen vanhan koulun viereen. Muutostöissä koulurakennuksen ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin neuvola ja kerroksista purettiin uunit ja tulisijat. Niiden tilalle Myyrinmaa piirsi kiintokaapistoja. Luoteispäätyyn puhkaistiin kaksi sisäänkäyntiä ikkunoiden tilalle. Myöhemmin neuvolan sijalle rakennettiin kirjasto. Yläkerrassa on edelleen asuntoja. Koulu muodostaa Rekolan 1950-luvun koulun kanssa merkittävän koulukokonaisuuden. Molemmat rakennukset ovat suojeltu asemakaavassa. Koulun pihalle jää myös pieni puinen entinen saunarakennus, joka on hyvin korjattu ja toimii nyt ulkovälinevarastona.
Kulttuurikeskus Orvokki, ent. Oksanmäen koulu, Tikkurilan yhtenäiskoulu; Orvokkitie 15; Vantaa
Maalaiskunnan toinen suomenkielinen kunnallinen kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1896 Helsingin pitäjän kirkonkylässä (Kirkonkylän suomalainen koulu). Koulu sai oman rakennuksensa ”Suomelan” vuonna 1898 nykyisen Koivuhaan kaupunginosaan. Rakennus paloi vuonna 1909, jonka jälkeen koulutoiminta siirtyi nykyisen Jokirannan koulun paikalla sijainneen maatalon (nk. Tikkurilan kartanon) päärakennukseen. Rakennus todettiin kuitenkin pian epäsopivaksi tarkoitukseen. Rakennuksen huono kunto ja maalaiskunnan haluttomuus varata korjauksiin riittäviä varoja pysyivät ratkaisemattomina ongelmina. Oppilaiden määrän jatkuva kasvu aiheutti sen, että koulua käytiin vuoroissa ja luokkia jaettiin pinkopahviseinäkkein. Vuonna 1921 astui voimaan laki yleisestä kuusivuotisesta oppivelvollisuudesta, jonka mukana valtio sitoutui osallistumaan koulujen rakentamis- ja ylläpitokustannuksiin. Valtiolta saatavan avun turvin päädyttiin rakentamaan uusi suomenkielinen kansakoulu myös Tikkurilan alueelle, jossa esikaupungistuminen oli voimakkaasti lisännyt väestön määrää. Uusi tontti löytyi Tikkurilan keskustasta, tiheimmän asutuksen keskeltä. Aluksi koulua suunniteltiin hirsirakenteiseksi, mutta lopulta rakennuksen suunnittelijaksi valittiin Emil Svensson, joka oli patentoinut betonirakenteeseen sopivan ”silenda”-eristyksen, jossa kahden rapatun betonikerroksen välissä on lämmöneristeenä turvepehkua. Kouluhallitus hyväksyi Svenssonin suunnitelman syyskuussa 1925. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1926. Se oli ensimmäinen kivikoulu Vantaalla ja Tikkurilan alueen suurin julkinen rakennus, jota käytettiin koulutarkoituksen lisäksi monipuolisesti muun muassa erilaisten juhlien tilana. Rakennuksen edustaa arkkitehtuuriltaan 1920-luvun skandinaavista klassismia, tosin klassismiin kuuluva symmetrisyys on rikottu useassa kohdassa. Julkisivuissa on ajankohdalle tyypillinen heleän keltainen sävy ja rakennuksen kulmia koristaa valkoiseksi maalatut pilasterit. Kivijalka on betonia. Katto on aumattu peltikatto ja sitä reunustaa klassismille tyypillinen valkoinen räystäslista. Sisääntulosivua dominoi pilasterein rytmitelty poikkipääty, jossa on sisäänkäynti. Pääovi on sijoitettu epäsymmetrisesti reunimmaisen pilasterin viereen. Poikkipäädyn yläosassa on pilastereiden välissä vinoruudutetut ikkunat. Sama vinoruutuaihe oli käytössä alkuperäisissä ulko-ovissa. Eteläpäädyssä on luokkahuoneen suuret pieniruutuiset ikkunat ja itäsivulla ullakolla segmentti-ikkunoiden rivi. Itäsivulla on ikkunoiden asettelussa myös epäsymmetrisyyttä. Ikkunat ovat kaikkiaan hyvin säilyneet ja alkuperäiset. Koulurakennuksen tilaratkaisu oli selkeä. Ensimmäisessä kerroksessa väljä eteinen muodostui sivukäytäväksi, johon avautui kahden luokan ja veistosalin lisäksi päädyssä sijainnut keittiö. Toisessa kerroksessa, johon päästiin oman sisäänkäyntiportaan kautta, sijaitsi peräti neljä asuntoa. Kummankin kerroksen pohjapiirustukset olivat epäsymmetrisiä. Rakennus on tärkeä osa Orvokkitien koulukokonaisuutta ja arvokas yksilö vantaalaisessa kouluhistoriassa sen ollessa vanhin kivikoulu koko maalaiskunnan alueella. Rakennus on suojeltu asemakaavassa. Nykyään rakennuksessa, ja viereisessä 1930-luvun koulurakennuksessa toimii Kulttuurikeskus Orvokki, joka on Vantaan kuvataidekoulun ja Vantaan musiikkiopiston käytössä.
Tikkurilan Väritehtaan tehdaspalokunnan palokalustovarasto, Vernissatehtaan palokalustovaja; Tikkurilantie 36; Vantaa
Tikkurilan Vernissatehtaan läheisyydessä sijaitsee vanha vuonna 1935 valmistunut palokalustovarasto, joka aikanaan rakennettiin pellavaöljytehtaan oman palokunnan käyttöön. Rakennuksen on tiettävästi suunnitellut arkkitehti Åke Wasastjerna. Rakennuksessa säilytettiin moottoriruiskua ja muita palovarusteita. Korkea torni oli paloletkujen kuivausta varten. Tornin päässä on tuuliviiri, jossa on kirjaimet S ja H. Ne kertovat Schildt & Hallberg Osakeyhtiön, eli Vernissatehtaan vuodesta 1885 omistaneen kauppahuoneen ajasta Vernissatehtaassa. Valkoiseksi rapatun funktionalismiin muotokieleltään viittaavan rakennuksen eteläsivulla on parveke, joka avautuu kohti Keranjokea. Rakennuksen toisella puolella kulkevan vanhan Suuren Rantatien, eli nykyisen Tikkurilantien, korkeusasema suhteessa palokalustovarastoon on viime vuosikymmeninä muuttunut merkittävästi. Tikkurilantielle avautuvista suurista ovista ei voisi enää vetää ulos ruisku- ja letkuvaunuja, vaan ne tipahtaisivat metrin korkeudelta jalkakäytävälle. Paloautoja matalaan rakennukseen ei ole alun perinkään mahtunut. Punainen tiilirakennus on saanut ylleen valkoisen rappauksen viimeistään 1960-luvulla. Tikkurilan tehdaspalokunta toimi silloisen Helsingin maalaiskunnan, nykyisen Vantaan kaupungin sopimuspalokuntana aina vuoteen 1960 asti. Vanha palokalustovarasto siirtyi osana Vernissatehtaan kokonaisuutta Vantaan kaupungin omistukseen vuonna 1979.
Västersundoms skola, ent. Västersundoms folkskola, koulurakennus 1, Nurmela (Västersundoms skola); Hetbackantie 3; Vantaa
Västersundomin koulu sijaitsee Länsisalmen kylässä Vantaan itäisimmässä osassa, lähellä Sipoon rajaa. Västersundomin koulu aloitti toimintansa nykyisellä paikalla sijainneessa huvilassa vuonna 1874 läheisen Westerkullan kartanon omistajien, Emilia ja Jarl Hagelstamin aloitteesta. Varsinainen koulutalo rakennettiin 1899 ja se on yksi Vantaan vanhimmista kouluista. Sen suunnitelmat ovat muunnelma opetushallituksen vuoden 1892 tyyppipiirustuksista. Suunnitelmien tekijäksi on mainittu Theodor Höijer, mutta on mahdollista, että Höjer piirsi vain Västersundomin koulun julkisivusuunnitelman sovitettavaksi kouluhallituksen maalaiskansakoulujen tyyppipiirroksen pohjaan. Tyyliltään koulurakennus edustaa uusrenessanssia, jossa on viittauksia uusgoottilaisuuteen. Uusrenessanssityylin tunnuspiirteenä rakennuksessa on poikkipääty ja julkisivuja koristaa erisuuntaisin paneloinnein luodut vyöhykkeet. Ikkunat ovat ajalle tyypilliset T-ikkunat. Poikkipäädyn ikkunat toisessa kerroksessa ovat kolmiopäätyisiä. Luokkahuoneiden pieniruutuiset ikkunat ovat huomattavasti muita ikkunoita kookkaampia. Julkisivuissa ja ikkunoiden ympärillä on runsaasti jäljellä alkuperäisiä puuleikkauskoristeita. Rakennuksen kivijalka on karkeapintaiseksi jätettyä luonnonkiveä ja katto tiiltä. Rakennuksessa ei ole alun perin ollut lainkaan sisääntulokuistia, ainoastaan porras pääoven edessä. Siihen on myöhemmin tehty pelkistetty avokuisti, jonka ulkonäkö poikkeaa muun talon arkkitehtuurista koruttomuudellaan. Uusrenessanssi-ulko-ovet on vaihdettu 1940-1950-luvulla. Kuistin päälle myöhemmin tehty parveke on purettu pois. Rakennuskokonaisuuteen kuuluu kaksi punamullattua saman aikakauden talousrakennusta, joissa on alkuperäiset ikkunat ja ovilehdet. Nämäkin rakennukset on perustettu luonnonkiviperustalle. Pihamaa on pienimittakaavainen, sorapäällysteinen, luonnon ja maalaiskylämaiseman ympäröimä. Kasvillisuus on runsasta ja puusto vanhaa. Kokonaisuus on yksi Vantaan arvokkaimmista koulukokonaisuuksista.
Dickursby skola, koulurakennus, nyk. kirjasto, ent. Dickursby folkskola; Urheilutie 4; Vantaa
Dickursby skola on yksi vantaalaisista uusrenessanssi-puukouluista. Tähän samaan ryhmään kuuluvat myös Tolkbyn kansakoulu eli nykyinen Ylästön kotiseututalo, asunnoksi muutettu Solbackantie 17:n Västra finska folkskola ja entinen Vantaankosken kansakoulu (nyk. Kuninkaan Kartano ravintola). Näiden rakennusten pohjakaava ja julkisivut perustuvat tyyppipiirustuksiin, jotka on julkaistu vuonna 1892 tyyppipiirustussarjassa Normalritningar till folkskolebyggnader på landet. Rakennus on säilyttänyt hyvin ilmeensä. Julkisivun erisuuntainen, rakennusajalle tyypillinen panelointi on säilynyt hyvin ja ikkunat ovat alkuperäiset 1800–1900-lukujen vaihteelle tyypilliset T-ikkunat. Luokkahuoneiden ikkunat ovat suuret ja moniruutuiset. Etelän puoleisen sisäänkäynnin yhteydessä on koristeellinen lasiveranta, jonka ikkunoissa on värilaseja. Verannan ulko-ovi on 2010-luvulla teetetty hyvälaatuinen kopio alkuperäisestä ulko-ovesta. Oven malli kopioitiin valokuvasta. Rakennuksessa on ollut aikaisemmin tiilikatto, joka on myöhemmin vaihdettu punaisella maalatuksi konesaumapeltikatoksi. Räystäskonsolit sekä följarit ovat muotoon veistettyjä, mikä kuuluu tämän aikakauden puuarkkitehtuuriin. Rakennuksen pohjoispuolelle rakennettiin vuonna 1905 etelä-pohjoissuuntainen sivusiipi, johon saatiin toinen luokkahuone. Myöhemmin siinä on sijainnut muun muassa keittäjän asunto, veistosali ja kirjasto. Rakennukseen tehtiin 1950-luvulla, ellei jo aiemmin, muutoskorjaus. Samalle tontille 1930- ja 1950-luvuilla rakennettu Jalmari Peltosen suunnittelema kivikoulu tarjosi oppilaille luokkahuoneet, jolloin veistosalit siirrettiin puukouluun. Puukoulussa oli 1950-luvun puolessa välissä kaksi veistosalia, maalaushuone ja materiaalivarasto. Sivusiiven eteen on myöhemmin rakennettu esteetöntä kulkua varten luiska. Dickursbyn puukoulu lisäsiipineen on hyvin säilynyt esimerkki huolellisesta puukoulurakentamisesta maalaiskunnan alueella. Koulu muodostaa arvokkaan rakennuskokonaisuuden ja koulukeskittymän Jalmari Peltosen kivikoulun kanssa. Vaikka Peltosen kouluun on hiljattain liitetty suuri laajennos, liikunta- ja ruokasaleineen sekä päiväkoteineen, ei kokonaisuus ole kärsinyt Urheilutieltä tai Tikkurilantieltä tarkasteltuna. Uusrenessanssi-koululla on myös historiallista arvoa ylioppilaiden Runeberg ja Frosterus koulussa pitämän kansankorkeakoulukurssin sekä pitäjän ensimmäisen keskuskirjaston ansiosta.
Königstedtin koulu, Königstedts folkskola, koulurakennus, kokoontumisrakennus; Solbackantie 2; Vantaa
Robert Ullner, Königstedtin kartanon tuolloinen omistaja, perusti ruotsinkielisen kansakoulun vuonna 1872 kartanon maille Seppälän tilalle. 1879 kartanon omistajaksi tullut Eversti Emil von Haartman rakennutti edellisen tilalle uuden koulurakennuksen vuonna 1889. Tässä vaiheessa koulu lakkasi olemasta yksinomaan kartanon ylläpitämä, ja siitä ryhtyivät vastaamaan myös naapuritalojen isännät sekä maalaiskunta. Tämä rakennus paloi. Nykyinen, järjestyksessään kolmas koulurakennus on vuodelta 1925. Hirsinen rakennus on poikkeuksellisen korkea. Siinä on kaksi kerrosta ja lisäksi ikkunalla varustettu vintti. Arkkitehtuuriltaan rakennus edustaa 1920-luvun klassismia. Tunnusomaisia piirteitä ovat muun muassa pieniruutuisiset ikkunat, mansardikatto, poikkipäädyn mansardikaton kaarevat lappeet, jykevärakenteinen punagraniittikvaadereista rakennettu kivijalka sekä kissanpenkit eli sisään käännetyt räystään jatkeet. Mansardin alalapetta koristaa lounaan puolella neljä kattolyhtyä. Peltikatto on maalattu punaisella maalilla, imitoiden tiilikattoa. Julkisivuja jäsentävät lounaan puolella ikkunoiden väleissä sijaitsevien följareiden rivi. Ulkovuoraus on pystyrimalaudoitusta. Alkuperäinen väritys on todennäköisesti ollut tumma keltainen. Königstedtin entinen koulu on säilyttänyt hahmonsa hyvin. Sisätiloissa on säilynyt tilajaon lisäksi tulisijoja, kuten luokan paripönttöuunit. Yläkerrassa olevassa asunnossa on ruskea uusrenessanssikaakeliuuni. Koulurakennusta on käytetty koulutoiminnan loppumisen jälkeen jälkeen ensimmäiset vuodet käsityöasemana sekä nuorisotoimen leiripaikkana. Vuodesta 2000 alkaen se on ollut Seutulan kyläyhdistyksen ylläpitämä kokoontumispaikka.
Kyrkoby skola, koulurakennus 1, ent. Kyrkoby folkskola; Pappilankuja 6; Vantaa
Helsingin pitäjän kirkonkylä on ollut kirkollisen toiminnan ohella myös pitäjän koululaitoksen keskus. Pitäjän ensimmäinen koulu perustettiin kirkonkylään vuonna 1825. Vuoteen 1836 asti koulu toimi opettaja Dryseliukselta ostetussa asuintalossa. Oma koulurakennus saatiin vuonna 1837. Se oli pitkään pitäjän ainoa kunnallinen koulu. Kansakouluasetuksen jälkeen, vuonna 1866, siitä tuli ruotsinkielinen kansakoulu. Rakennus on yhä koulukäytössä ja se on Suomen vanhin alkuperäisessä käytössään toimiva koulurakennus. Rakennuksessa on ollut aikoinaan tilat 60-70 oppilaalle. Koulutalo on palvellut monia tarpeita. Sen kuuden huoneen ja keittiön käsittävästä tilasta oli jo alunperin varattu osia lastenkodille. Vuonna 1844 yksi huoneista otettiin lääketieteelliseen käyttöön, ruumiinavauksien suorittamista varten. Pitäjän ensimmäinen kirjasto toimi koulutalossa vuodesta 1856 vuosisadan loppuun asti. Talossa on pidetty myös kunnankokouksia. Tätä varten koulutalon alkuperäinen keittiö muutettiin kokoushuoneeksi ja eteinen keittiöksi vuonna 1882. Lyhytnurkkainen, syvärunkoinen hirsirakennus on kookas verrattuna Kirkonkylän asuinrakennuksiin. Se on ollut rakennusaikanaan ajanmukainen tyyliltään. Kuistin koristeellisen pääoven yläpuolella on uusgoottilainen ikkuna, yläpäästään muotoiltu laudoitus sen ympärillä on ilmeisesti rakennusajalta. Uudistuotantoa oleva ulko-ovi on joko onnistunut kopio tai sen valittu malli sopii muuten ympäristöönsä. Kuistin sivuikkunat kielivät puolestaan 1800-luvun loppupuolen muutoksista: ikkunat ovat tyypilliset tuon ajan kuistin ikkunat, joiden puitejako ja vuorilaudat ovat sveitsiläistyyliset. Saman tyyppiset ikkunat koristavat myös kuistin takaseinää sisätilassa. Samalta ajalta lienee uusrenessanssityylinen ulkovuoraus, joka peittää rakennuksen pihanpuoleista sivua sekä länsipäätyä. Muut julkisivut ovat jääneet vuoden 1849 asuun, niissä on vaakalaudoitus. Rakennuksessa on yhtenäinen, kirjava, luonnonkivistä tehty kivijalka joka on 1800-luvun alkupuolelle tyypillinen. Vesikate on tehty palapellistä, jalkarännit puuttuvat. Rakennus on käynyt läpi ikkunamuutoksia: pihan puolella on joitakin ikkuna-aukkoja pantu umpeen, vastakkaisella ulkoseinällä ikkunoita taas suurennettiin 1930-luvulla. Nyttemmin takaseinän ikkunat on palautettu 1800-luvun asuun, mutta seinään on lisätty rungon ulkopuolinen eristys, jonka takia ikkunat ovat jääneet kuoppaan. Muilta osin koulutalo on huolella korjattu ja sen ilme on säilynyt hyvin. Koulurakennusta vastapäätä on rakennettu matala, punainen harjakattoinen uudisrakennus. Rakennusten väliin jää luontevasti ulkoilupiha. Uudisrakennuksen vierellä on 1950-luvun pitkänomainen, hyvin säilynyt ja kokonaisuuteen sopiva piharakennus, jota on sittemmin jatkettu pienellä katoksella. Pihapiiri on pienimittakaavainen, puutarhamainen ja sen päällysteet ovat pääosin nurmea ja kivituhkaa. Leikkivälineet on sijoitettu omenapuiden luokse. Piha toistaa vielä sotien jälkeen tuttua näkyä hyötypuutarhasta koulun pihalla, sillä marjapensaat ja omenapuut täplittävät pihaa. Pihapiiri on aidattu ilmeeseen sopivalla vaatimattomalla puuaidalla. Kyrkoby skola, Helsingin pitäjän koulu, on sekä historiallisten merkitystensä, myös hyvin säilyneen arkkitehtuurinsa ansiosta yksi merkittävimmistä rakennusperintökohteista Vantaalla. On huomioitava, että rakennuksen säästävä korjauskäsittely on yksi lisäarvo ja syy koulun nykymerkitykselle.
Kirkonkylän mylly, myllyrakennus, Kirkonkylän mylly; Myllykuja 6
Myllyillä on aina ollut tärkeä merkitys viljelykulttuurissa. Niin myös Helsingin pitäjän kirkonkylässä, jossa pysyvää asutusta on ollut viimeistään 1200-luvun lopulta lähtien. Kirkonkylän mylly ilmestyi 1500-luvulla kirjallisiin lähteisiin, vaikka todennäköistä on, että hyvällä koskipaikalla on ollut mylly niin kauan kuin lähialueita on viljelty. Myllyjen merkitys ymmärrettiin varhain myös valtiovallan tasolla. 1500-luvulla kruunu pyrki ohjaamaan jauhatusmonopolin syntyä kruununmyllyille ja kielsi käsikivien ja pienten kotitarvemyllyjen käytön. Verotuksen kontrolloimiseksi myllyistä alettiin pitämään kirjaa. Ensimmäinen maininta Kirkonkylänkoskessa olevasta myllystä on vuodelta 1586, jolloin Helsingin pitäjän myllyistä tehtiin tarkastuskertomus. Kirkonkylään on merkattu yksi koskimylly ja verotiedoksi 2 tynnyriä. Yksityisten myllyjen määrä väheni 1600-luvulle tultaessa ja myllyjen omistus keskittyi enenevissä määrin rälssimiehille ja muille säätyläisille. 1664 Kirkonkylän myllyn kahdestatoista osakkaasta neljä oli ratsutilallisia, neljä kuului rälssiin, kolme oli talollisia ja lisäksi kirkkoherran virkataloon kuului osuus. Myllyn omistus oli sidottu tilan maahan, joten sitä ei voinut myydä pois. Jos tila jaettiin, puolittui myös myllyosakkuuden suuruus. Kirkonkylän mylly oli ainakin 1500-luvun lopulta ollut niin sanottu koskimylly, eli ratasmylly. Tällaisen myllyn ratas tarvitsi kosken voimaa pyöriäkseen vaakasuoran akselinsa varassa. Kirkonkylän koskessa mylly pyöri vain keväisin ja syksyisin tulvavesien aikaan. Kesällä vettä oli koskessa liian vähän. Vuonna 1707 mylly oli tulvien vahingoittamana seissyt jonkin aikaa autiona. Osa kyläläisistä halusi rakentaa sen uudestaan. Yli puolet talollisista ei kuitenkaan pitänyt hanketta tärkeänä. Myllyn rakentamisen puolustajat veivät asian käräjille ja merkityttivät pöytäkirjoihin ehdon, että he käyttäisivät myllyä yksin, kunnes muut maksaisivat osuutensa rakentamiskustannuksista. 1710 myllyn toiminta oli taas käynnissä piispa Ignatiuksen hankittua uudet myllynkivet Tukholmasta. Hän sai 56 kuparitaalerin sijoituksen vastineeksi kahden päivän jauhatusvuoron, kun muilla osakkailla oli yhden päivän vuoro. Kirkonkylän mylly oli tuolloin Tikkurilan myllyn ohella pitäjän suurin osakasmylly. Myllyn rakentaminen ei ollut ainoa myllyyn liittyvä kiista. Vuonna 1723 talvikäräjillä käsiteltiin myllyn käyttöä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. Kirkonkylän asukkaiden käskettiin seisauttamaan myllynsä noina päivinä, koska myllyn aiheuttama melu häiritsi kirkkoväkeä. Vuonna 1725 myllyn yläpuolelle perustettiin vesisaha, joka aiheutti vesikiistan paikallisten talonpoikien ja sahan välillä. Talonpojat vaativat sahan siirtämistä, mutta se kuitenkin jatkoi toimintaansa vuoteen 1752 asti. Vuonna 1838 mylly muutettiin myllylahkon anomuksesta, ja sen jälkeen annetulla keisarin käskyllä, kahdella kiviparilla pyöriväksi tullimyllyksi. Toinen kivipari jauhoi leipäviljaa ja toinen rehuviljaa. Tullimyllyn omistajalla oli oikeus jauhaa korvausta, eli tullia vastaan sivullisten viljaa. Oman viljansa talolliset saivat jauhaa ilmaiseksi. Muilta kerätyt tullit jaettiin osakkaiden kesken, tilan suuruuden (manttaaliluvun) määrittämän osuuden mukaan. On mahdollista, että myllyrakennus on uusittu tullimyllyksi tulon yhteydessä. Nykyisen myllyn kivijalkaan on kuitenkin hakattu vuosiluku 1898, jolloin myllyä on todennäköisesti joko perusteellisesti korjattu tai se on rakennettu uudelleen. Kylien yhteismyllyillä ei tavallisesti ollut omaa mylläriä, vaan kukin talonpoika jauhatti vuorollaan omat viljansa. Helsingin pitäjän kirkonkylässä tiedetään olleen myllärin 1800-luvun loppupuolella, jolloin myllyä alettiin vuokraamaan vuoden jaksoissa mylläreille. Myllärin talo sijaitsi myllyn pohjoispuolella. Se näkyy ensimmäisen kerran vuoden 1847–1850 isojakokartassa. Rakennus on purettu 1980-luvun alussa. Vuonna 1919 myllyyn perustettiin Helsingin pitäjän kirkonkylän sähkölaitos. Myllyyn hankittiin Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osake-yhtiön, eli Tampellan valmistamia niin sanottuja C-sarjan vesiturbiineja ja A. B. Gottfr. Strömberg Oy:ltä 15 kW:n generaattori. Sähkölaitoksen tuottama sähkö riitti aikanaan kaikkien kirkonkylän talojen valaistuksiin kuluvan energian tuotantoon. Vuoden 1919 jouluna kerrotaan kaikissa kirkonkylän taloissa palaneen sähkövalon. Kirkonkylän sähkölaitos toimi vuoteen 1933 saakka, jolloin kylä liitettiin Oy Malmin Sähkölaitoksen verkkoon. Myllyssä jatkui jauhon jauhaminen, tosin sähköä alettiin nyt tarvitsemaan myllyn itsensä pyörittämiseen, sillä vesivoimaa ei ollut riittävästi kaikkina vuodenaikoina. Ennen sotia myllyssä oli jonkin aikaa myös pärehöylä. Sotien jälkeen, yleisen säännöstelyn aikana, mylly oli kyläläisten käytössä, kunnes sen käyttö lopetettiin vuonna 1965. Mylly kävi tarpeettomaksi, kun valmiiksi pakattja jauhoja ja ryynejä alettiin myymään kaupoissa ja karjatalouden tarpeisiin jauhettava rehu jauhettiin kotitarvemyllyillä. Muutama vuosi käytön päättymisen jälkeen Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys teki suojeluesityksen myllystä Uudenmaan lääninhallitukselle, joka kuitenkin palautti esityksen sillä perusteella, että se katsoi, että suojelu tulisi toteuttaa kunnan asemakaavoituksen kautta. Vuonna 1972 mylly lahjoitettiin Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistykselle. Mylly oli päässyt seitsemän vuoden käyttämättömyyden aikana osittain huonoon kuntoon. Yhdistys alkoi suunnittelemaan ja toteuttamaan korjaustöitä ja muuttamaan myllyä kokoontumistilaksi. Ensimmäisenä korjattiin katto. Tämän jälkeen valmistettiin rakennukseen teräksestä ikkunaluukut ja ovet, jotta ilkivalta saataisiin estettyä. Seuraavana kesänä mylly maalattiin. Yhdistys kustansi korjaukset osittain kauppalan avustuksella. Kesällä 1976 alueella pidettiin suuret siivoustalkoot, joissa myllyn ympäristö siivottiin sinne kuljetetusta romusta niin veden alta kuin ranta-alueilta. Samasta kesästä lähtien myllyllä on pidetty keskiviikkoisin yhteislauluiltamia. Myllyiltoja on toteutettu yhteistyössä monien paikallisten orkestereiden, artistien, tanssiryhmien, yhdistysten ja seurakunnan kanssa. Myllyilloissa on järjestetty arpajaisia, joiden tuotot on ohjattu muun muassa myllyn kunnostamiseen. Rakennus suojeltiin vuoden 1981 asemakaavassa. Vuonna 2003 Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys sai Museovirastolta avustusta myllyn kunnostamiseen. Samana vuonna tyhjennettiin myllyn alapohja, jonne oli vuosien aikana kertynyt paljon kiviä, hiekkaa ja multaa. Patorakenteiden korjaustöiden yhteydessä korjattiin myös vanha myllyuoma ja sen sulkuportit. Vuonna 2004 myllyn puiset perustusrakenteet kunnostettiin ja kivirakenteet tuettiin uusin, vanhoista kerroksista erottuvin valuin. Myllyn valta-akselille valettiin uusi alusta. Aikaisempia painekyllästetystä puusta tehtyjä tai muutoin toimimattomia korjauksia korvattiin alkuperäisen rakenteen ja rakennustavan huomioon ottavalla korjauksella. Hirsiseinät tuettiin följarein ja vetotangoin. Vuonna 2008 rakennuksen kate uusittiin entisen mukaiseksi konesaumatuksi peltikatteeksi. Rakennuksen kuvaus Kolmikerroksisen myllyrakennuksen kivijalka ja perustukset ovat lohkokiveä, seinä- ja lattiarakenteet hirttä. Harjakatto on maalattu konesaumapeltikate. Rakennus rajoittuu eteläsivultaan jokiuomaan. Kivirakenteinen myllyuoma on johdettu rakennuksen alta. Rakennuksen muu vierusta on pääasiassa sorapintainen. Itse rakennus on hirsirunkoinen. Ulkoseinä on punamullattu ja vuorilaudat ovat valkoiset. Alustiloissa on maa- ja kalliopohja. Myllyn turbiinien tasot ovat betonirakenteiset. Pohjoissivulla rakennuksen vierellä on kevytrakenteinen tanssilava. Myllyrakennus edustaa tyyliltään 1800-luvun lopun rakentamista. Sen rakennusosissa on käytetty paljon detaljiikkaa. Ikkunoiden vuorilaudat, räystäslautojen sekä kattotuolien ja kattovasojen päät ovat koristeltu ajalle ominaiseen tyyliin. Helsingin pitäjän kirkonkylän mylly on osa valtakunnallisesti merkittävää Helsingin pitäjän kirkonkylän kokonaisuutta (RKY 2009) ja erittäin merkittävä, suojeltu rakennusperintökohde Vantaalla.
Ylästön kotiseututalo, ent. Tolkinkylän kansakoulu; Sienestäjänkuja 5; Vantaa
Ylästön kotiseututalo, eli entinen Tolkinkylän ruotsinkielinen kansakoulu, kuuluu Helsingin maalaiskunnan uusrenessanssi-kauden puukoulujen laajempaan ryhmään ja on näistä pienikokoisimpia. Ryhmään kuuluvat myös Västersundomin koulu, Vantaankosken ruotsinkielinen kansakoulu (nyk. Kuninkaan Kartano ravintola), asuinrakennukseksi muutettu, Seutulassa sijaitseva, Västra finska folkskola sekä vielä koulukäytössä oleva Dickursby skolan vanha rakennus. Näiden koulurakennusten pohjakaava ja julkisivut perustuvat tyyppipiirustuksiin, jotka on julkaistu vuonna 1892 tyyppipiirustussarjassa Normalritningar till folkskolebyggnader på landet. Yhdistävinä piirteinä näissä koulurakennuksissa on syvärunkoinen rakennusmassa, T-ikkunat, suuremmat 3-osaiset luokkahuoneen ikkunat, harjakattoinen kuisti sekä pysty- ja vaakalaudoituksen vaihtelu ulkoverhouksessa. Kaikki nämä piirteet ovat läsnä myös Tolkinkylän kansakoulussa. Rakennus vastaa pohjakaavansa osalta pääosin tyyppipiirustussarjan ehdotusta numero 5, poikkeuksena itä-päädyn muusta julkisivusta erottuva päätyrisaliitti. Julkisivut eivät ole yhtä koristeelliset kuin piirustuksissa ja umpikuisti on toteutettu avokuistina. Mahdollista on, että ikkunoiden pielilaudat ovat aiemmin olleet koristeellisemmat, sillä päätyjen pienissä vintti-ikkunoissa on vielä koristeelliset pielilaudat. Päätös Tolkinkylän kansakoulun perustamisesta tehtiin vuonna 1897. Ensimmäiset vuodet koulu toimi Petaksen sotilasvirkatalossa. Tontti koulurakennukselle saatiin lahjoituksena Grotensin tilasta, hirret ja muut rakennustarpeet taas saatiin kyläläisiltä. Talo rakennettiin talkootyönä ja se valmistui 1903. Kiinteistöllä sijaitsee myös ulkorakennus, jossa on sijainnut puuliiteri ja huussi. Poikien huussissa on jäljellä pisoaari ja alkuperäinen liitutaulu. Koulurakennuksessa on käytetty erityyppisiä ikkunoita, jotka ilmentävät huonejaon hierarkiaa. Iso, koko rakennuksen syvyinen luokkahuone on sijoitettu talon länsipäätyyn. Luokkahuoneessa on käytetty muihin huoneisiin verrattuna suurempia 9-ruutuisia ikkunoita. Pohjoissivulla, rakennuksen keskellä sijaitsevan veistosalin ikkunat ovat 6-ruutuiset. Lisäksi pohjoissivun itäpäädyssä on yksi T-mallinen ikkuna, joka on keittiön ikkuna. Itä- ja eteläsivun ikkunat ovat T-mallia. Näiden takana on sijainnut luokkahuoneen jatkona eteinen ja kaksi opettajille tarkoitettua huonetta. Ikkunat ovat osittain alkuperäisiä ja osittain niitä on korvattu alkuperäistä vastaavilla ikkunoilla. Pääsisäänkäynti on keskellä eteläsivua. Avokuistin pylväät ovat muotoon veistetyt ja todennäköisesti alkuperäiset. Kuistin porras on uusittu betoniseksi joskus myöhemmin. Rakennuksen itäpäädystä on ollut käynti keittiöön ja asuinhuoneisiin. Nykyinen sisäänkäynnin porras poikkeaa ulkonäöltään rakennuksen alkuperäisestä tyylistä. Kansakoulu lopetti toimintansa rakennuksessa 1960-luvulla, jonka jälkeen rakennuksessa toimi vielä ruotsinkielinen apukoulu vuoteen 1968 asti. Tämän jälkeen toiminta koululla jatkui vireänä paikallisyhdistysten kokoontumisten ja harrastetoiminnan puitteissa. 1980-luvun alussa kaupunki kunnosti rakennuksen nuorisotaloksi. Joulukuussa 1989 rakennuksessa syttyi tulipalo ja etenkin koulun keskiosassa sijainnut veistosali ja itäpäädyssä sijainnut keittiö kärsivät palosta. Välikatto tipahti alas. Hirsirunko kantavine sisäseinärakenteineen hiiltyi, mutta säilyi kuitenkin käyttökelpoisena, kuten myös yläpohjan ja katon kantavat rakenteet. Kotiseutuyhdistyksen aktiivisuuden ansiosta rakennusta alettiin korjaamaan kuusi vuotta palon jälkeen. Tätä ennen kotiseutuyhdistys oli vuokrannut rakennuksen kaupungilta. Korjaaminen tapahtui osin talkootyönä. Rakennuksen julkisivut, massoittelu ja detaljit ovat hyvin säilyneet. Palon jälkeinen korjaustyö on tehty restauroiden ja säästäen kaikki vanhat säästettävissä olleet rakennusosat. Sisätiloissa on jäljellä alkuperäisiä rakenteita, kaakeliuuneja, pönttöuuneja, panelointeja ja ovia. Osittain on käytetty korvaavia, mutta tyyliin sopivia rakennusosia. Kokonaisuutena koulutalo on hyvin säilynyt ja hoidettu. Se on Vantaan kaupungin merkittävä rakennusperintökohde.
Veromäen koulu, ent. Backaksen koulu, Backaksen kansakoulu; Veromiehentie 2; Vantaa
Veromäen koulu, entinen Backaksen kansakoulu on tyypillinen esimerkki 1920-luvun punatiiliarkkitehtuurista. Koulun on suunnitellut H. Bergström. Alkuperäisen rakennusmassan voi erottaa punatiilisestä vuoden 1955 laajennuksesta helposti sokkelin perusteella. 1926 vuoden alkuperäisessä koulurakennuksessa on luonnonkivisokkeli ja uudemmassa osassa sokkeli on betonista valettu. Rakennuksen tiilet on tehty Backaksen Elannon tiilitehtaassa. Osuusliike Elanto huolehti opettajien palkkauksesta Backaksen kansakoulua edeltävän Backaksen tilan ruokalassa toimineen koulun aikana. Tilalta saatiin myös myöhemmin keittolan ruokatarpeet ja Elanto maksoi emännän palkan aina vuoteen 1938 asti, sen oltua kunnan hallinnassa 10 vuotta. Elannon kustantama ja myöhemmin kunnan takaisinmaksama kaksikerroksinen ja kaksiluokkainen tiilirakennus valmistui syyskesällä 1926. Backaksen koulu oli vasta toinen kunnan kivikouluista, Tikkurilan Oksanmäen koulun lisäksi (nyk. Orvokkitie 15). Väestön lisääntyessä alueella, alkoi uuden laajennusosan suunnittelu vuonna 1953. Laajennus valmistui keväällä vuonna 1955 ja sen suunnitteli arkkitehti V. J. Myyrinmaa. V.J. Myyrinmaan laajennussuunnitelma on kookas verrattuna alkuperäiseen koulurakennukseen. Laajennus käsitti ajalle tyypillisten luokka- ja juhlasalisiipien lisäksi länteen työntyvän asuinsiiven, joka jatkui yhtenäisenä massana alkuperäisestä koulurakennuksesta. Myyrinmaan suunnitelma ei sinänsä poikkea 1950-luvulle tyypillisestä koulusuunnittelusta massoittelun ja materiaalien suhteen, mutta se istuu saumattomasti punatiiliseen 1920-luvun koulurakennukseen. 1950-luvulle tyypillistä pyöreälinjaista muotoilua edustava pitkä katos pääsisäänkäynnin yhteydessä yhdistää laajennusosan luontevasti vanhaan kouluun. Uusimmat vuosina 2003-2005 tehdyt laajennustyöt (Siren-arkkitehdit) ovat kasvattaneet koulua entisestään, lisäten siihen siipiä. Reitit ja sisäänkäynnit ovat lisääntyneet muodostaen koulun ympärille erilaisia pihoja. Koulun taakse jäävät urheilukentät. Koulun pihalle, Ylästöntien varrelle, on rakennettu uudisrakennus 2000-luvulla. Tämä pitkä matala, niin ikään punatiiliverhoiltu rakennus peittää osan näkymistä ja pääkoulun laajennusosista Ylästöntieltä päin.
Katrinebergin kartanon navetta sijaitsee näkyvällä paikalla Katriinantien ja Katriinankujan kulmassa. Vuoden 1840 kartassa näkyy navettarakennuksen paikalla kookas rakennus, joka on asemoitu saman suuntaisesti nykyisen navetan kanssa. 1830-luvulta lähtien kartanon omisti vapaaherra Gustaf Hjärne, jonka pesti Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherrana (1816–1828 ) oli juuri loppunut hänen tullessa Katrinebergin omistajaksi. Samoihin aikoihin hän siirtyi Helsingin Nikolainkirkon rakennuskomitean puheenjohtajaksi (1830–1842) ja vuonna 1833 sai viran senaatista talousosaston varapuheenjohtajana. Hjärnen perilliset möivät kartanon vuonna 1861. Myynti-ilmoituksessa mainitaan karjaomaisuudeksi kuutisenkymmentä lehmää. Katrinebergin kartanosta tuli viimeistään 1900-luvulla suuri maatalousvaltainen tila. Kartanon 1897–1920 omistaneen insinööri Valdemar Stenbergin oli kiinnostunut maanviljelyn kehittämisestä. Hänen aikanaan karjan määrä Katrinebergissä kasvoi jopa 150 lehmään. Stenbergin lypsykarjaa esiteltiin myös alan lehdistössä. Nykyisen navetan kivijalassa on hakattuna vuosiluku 1890, eli rakennus oli valmistunut parahiksi Stenbergin käyttöön hänen omistuskautensa alkaessa. Edellinen omistaja oli ollut Sofia Stenberg, Valdemar Stenbergin sukulainen. Navettarakennus mainitaan Suomen maatilat-kirjassa, jossa kerrotaan navetan valmistuneen vuonna 1894. Se näkyy myös kartanon puukujaa esittävässä valokuvassa vuodelta 1903. Rakennuksessa oli tilat 62:lle lehmälle ja 14:lle hevoselle. Kartanon toiminta painottui karjatalouteen myös Stenbergin ajan jälkeen. 1900-luvun alkupuolella kartanon omistajina olivat muun muassa Jalmari ja Elin Mikkola, jotka harjoittivat tilalla karjataloutta ja rakennuttivat nykyisen kookkaan tiilinavetan vuonna 1932. Vanha navetta purettiin kookkaamman ja modernimman navetan tieltä. Jalmari ja Elin Mikkolalla oli tilalla 50 kanaa, 80 sikaa, 40 lehmää, sonni sekä kolme hevosta. Helsingin maalaiskunta osti kartanon vuonna 1949. Tilalla oli lypsykarjaa sekä sikalatoimintaa vielä 1960-luvun loppupuolelle asti. Kun navettarakennuksen modernisointi tuli 1960-luvun lopulla ajankohtaiseksi, kunnanhallitus päätti jättää uudistukset tekemättä ja lopettaa karjankasvatuksen tilalla. Katrinebergin tilasta tuli maalaiskunnan maatalouskeskus, joka vasta¬si kunnan hankkimien maiden viljelystä. Nykyisin navetta on Vantaan kaupungin teknisen toimen kalustovarasto. Rakennuksen kuvaus Rakennus on tyypillinen uusmaalainen mahtinavetta, jossa näkyy valmistumista edeltävän vuosikymmenen klassistiset tyylipiirteet. Navetan on suunnitellut arkkitehti Urho Åberg, joka suunnitteli saman tyyppisen navetan myös Backaksen kartanoon vuonna 1928. Rakennuksen päämassa on koillis-lounais-suuntainen. Lounaispäädystä lähtee kaakon suuntaan poikkipääty, joten rakennus on pohjaltaan L:n muotoinen. Koillispäätyä jatkaa päämassaa matalampi poikkisiipi. Luoteissivulla on ulokkeina pyöreä tornimainen rehusäiliö, sekä pieni poikkipääty, joka on Katriinantien maisemassa jäänyt 1950-luvulla rakennetun lautarakenteisen lantalan taakse. Lantalassa on myös luonnonkiviperusta, joka on vanhempaa perua. Päämateriaaleina navetan julkisivuissa on sokkelin harmaakiviharkko, seinien muurattu punatiili sekä katon savitiili. Seinät on aukotettu pieniruutuisin ikkunoin. Ikkunoita on korostettu muusta julkisivusta eroavin tiililadonnoin. Rakennuksessa on lautaverhoilua muun muassa lounaispäädyssä katon harjan alla sekä sisäänkäyntien yhteyksissä olevissa kuisti ja katosrakennelmissa. Rakennuksen kattomuoto on säterikatto. Katon lape jakautuu kahteen eri jyrkkyyksillä olevaan lappeeseen, joita erottaa toisistaan pieni lautaverhoiltu pystyosa. Tähän pystyosaan on sijoitettu matalia kaksiruutuisia ikkunoita. Katon päädyt eivät ole aumattuja, kuten yleensä säterikatoissa. Molemmissa päämassan päädyissä on koristeaiheena tähtikuvioidut pyöröikkunat. Pihan puolisessa, kaakkoon osoittavassa poikkisiivessä on rautakirjaimin kirjoitettu kirjaimet A ja T sekä rakennuksen valmistumisvuosi 1932 . Siipeen johtaa sisäänkäynti erillisen lautarakenteisen, harjakattoisen kuistin kautta. Päätyä koristaa tämän lisäksi korkea ja kapea harjapäätteinen ikkuna, jota ympäröi tiilipilasterit. Molemmilla sivuilla on pyöröikkunat, joissa on ikkunaruudun tilalla säleiköt, ja niiden alla vielä kahdeksanruutuiset ikkunat. Siipiosan toiseen kerrokseen on käynti sen koillissivulta katon alalappeella olevan pulpettikattoisen, lautarakenteisen poikkipäädyn kautta, jonne johtaa kävelysilta. Pihan puolella rakennuksen päämassaan johtaa betoninen ajosilta, jonka ovi on katon alalappeella. Sisäänkäyntiä varten on rakennettu lappeen korkuinen, harjakattoinen ja lautarakenteinen poikkipääty. Koillispäädyssä on päämassan ja siitä erkanevan pienemmän massan kainalossa lautarakenteinen, pulpettikattoinen umpikuisti. Kivinavetan arkkitehtoniset piirteet korkeatasoisine tiilimuurauksineen ja ikkuna-aukotuksineen ovat selkeästi tunnistettavissa eikä rakennusta ole oleellisilta osiltaan muutettu. Navetta erottuu maisemassa melko kauas Riipiläntielle asti ja se on monumentaalisuudessaan alueen maamerkki. Katrinebergin alue kuuluu valtakunnallisesti merkittävälle maisema-alueelle. Rakennus on Vantaan merkittävä rakennusperintökohde ja se on suojeltu asemakaavassa jo vuonna 1979.
Päärakennus, Katrinebergin kartano; Katriinankuja 5; Vantaa
Katrinebergin kartano on entinen Knapbackan rälssisäteri, jonka omistajat ovat tiedossa 1500-luvun puolivälistä alkaen. Merkittävä vaihe kartanoalueen historiassa osuu 1700-luvun viimeisille vuosille, jolloin kartanon nykyisen päärakennuksen on arvioitu valmistuneen. Rakennuksen eteläpuolelle sijoittuu geometrinen terassipuutarha, jonka arvellaan ajoittuvan päärakennuksen rakentamisen jälkeiseen aikaan, 1800-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Kartanon päärakennus edustaa arkkitehtuuriltaan uusklassismia. Uusklassismin tunnusmerkkinä on muita kerroksia korkeampi juhlakerros. Tämä niin kutsuttu piano nobile -kerros oli tyypillinen etenkin kustavilaiselle uusklassismille, joka oli muodissa kartanoiden arkkitehtuurissa 1700-luvun lopulla. Toisen, hieman myöhemmän uusklassismin suunnan, empiren piirteitä ovat taas leveä vaakalaudoitus, loiva aumakatto, harkotusta imitoivat nurkkapilasterit, ullakon kaari-ikkunat ja räystään alla kulkeva attikavyöhyke. Rakennuksen pohjoissivulla pääsisäänkäynnin yllä on puupylväiden kannattama altaani, eli oleskelutasanne. Suomessa niitä alettiin rakentamaan empiremuodin aikana. Altaanin kaiteet ovat olleet alun perin ristikkoaiheiset. Rakennuksessa on 1800-luvun vaihteelle tyypillinen suurista luonnonkivistä tehty kivijalka. Rakennuksesta on tehty vuonna 1946 mittapiirustukset. Tuolloin alakerran pohjakaava oli vielä puhdaspiirteinen karoliininen pohja, mikä oli Helsingin maalaiskunnan kartanoissa tyypillistä. Rakennuksen keskellä olevasta salista avautuu kolme ikkunaa etelän puolella sijaitsevaan terassipuutarhaan sekä Vantaanjokilaaksoon. Toisen kerroksen pohjakaava on poikennut karoliinisesta siten, että keskellä on ollut neliömäinen pienempi huone ja lounaisnurkan kamarin paikalla suuri sali. Tästä syystä yläkerran puutarhan puoleisen fasadin aukotus on epäsymmetrinen. Vanhasta kiinteästä sisustuksesta on jäljellä yksi 1800-luvun loppupuolen tulisija yläkerran keskitilassa sekä useita kustavilaisia- sekä uusrenessanssiovia. Helsingin maalaiskunta osti kartanon vuonna 1949. Kartanon päärakennukseen sijoitettiin lastenkoti vuonna 1955. Muutamaa vuotta myöhemmin valmistui kartanon pihapiiriin arkkitehti Elsi Laisaaren suunnittelema Katriinan kunnalliskoti henkilökunnan asuntoloineen, josta tuli myöhemmin Katriinan sairaala. Sairaalaa laajennettiin vuonna 1979. Nykyään kartano toimii Vantaan kaupungin asukastilana.
Rakennus on toinen Katrinebergin kartanon sisääntulopihaa reunustaneista siipirakennuksista. Toinen paloi 1940-luvulla. Hirsipintainen ja punamullattu aitta on rakennettu todennäköisesti vuonna 1836. Tämä vuosiluku on löydetty rakennuksen molempien päätyjen hirsistä. Rakennuksessa on 1700-luvulle tyypillisiä tyylipiirteitä, kuten mansardikatto ja eteläpäädyn 12-ruutuiset ikkunat. Rakennusajankohdalleen vanhahtavien piirteiden käytöllä on todennäköisesti tavoiteltu symmetrisyyttä vastapäätä sijainneeseen siipirakennukseen. Tähän viittaa myös pihan puolen valeikkunat. Palanut siipirakennus oli tiettävästi asuinkäytössä, kun taas säilynyt rakennus on todennäköisesti aikanaan ollut talli. Kaksikerroksisessa aitassa on keskellä kapeahko porrashuone ja molemmissa kerroksissa kummassakin päädyssä on suuret huoneet.
Odd Fellows -yhdistystalo, ent. Vantaan suomalainen kansakoulu; Vantaanpuistontie 3; Vantaa
1900-luvun alussa Helsingin maalaiskunnassa oli kaksi koulupiiriä suomenkielisille oppilaille, itäinen ja läntinen. Kunta piti kiinni periaatteesta, jonka mukaan alueen väestön oli itse rakennettava koulutalonsa. Suomenkielinen väestö oli kuitenkin pääosin vähävaraista, eikä kyennyt tähän. Suomalaisväestön lisääntyessä tilanne kävi kestämättömäksi, vaikka apua saatiinkin muun muassa Suomalaisen kansakoulun ystäviltä, Suomalaisuuden liitolta ja Eteläsuomalaiselta osakunnalta. Vuonna 1904 kunnankokoukselle jätettiin kirjelmä, jossa vaadittiin suomenkielisen kansakoulun perustamista kolmelle alueelle, Vantaankosken seudulle, Malmille ja Oulunkylään. Vaatimukseen ei suostuttu. Suomenkielisten kamppailu koulukysymyksessä sai aikaan sen, että vuonna 1908 piirejä lisättiin puolella (Seutula, Hämeenkylä, Pakila ja Malmi). Tämä koettiin kuitenkin liian vähäiseksi ja asiasta valitettiin senaattiin asti. Senaatti määräsi toimeenpantavaksi uuden piirijaon. Vuonna 1910 kunnanvaltuusto perusti seitsemän suomenkielistä koulupiiriä (edellisten lisäksi Tikkurila, Mellunkylä ja Pikku-Huopalahti). 1910-luvun jälkeen kunta alkoi enenevissä määrin avustaa myös suomenkielisiä kouluja, mutta ensimmäinen maailmansota hidasti koulujen perustamista. Vantaan suomalaisen kansakoulun perustamispäätöksen ajankohta ei ole tiedossa, mutta koulutalosta on olemassa luonnokset vuodelta 1919. Koululle oli saatu tontti Petas-Gussin sotilasvirkatalon mailta Piispankylästä. Suunnittelijana oli Helsingin teollisuuskoulussa opiskellut ja maineikkaiden arkkitehtien toimistoissa työskennellyt 32-vuotias rakennusmestari Frans Oskar Gabriel Lehtinen. Koulupiiri ylsi Lapinkylästä Kaarelaan asti. Nurmijärventien varrelle sijoittunut hirsinen koulurakennus valmistui vuonna 1921, ajankohtana, jolloin uusi oppivelvollisuuslaki astui voimaan. Vuoden 1921 laissa määriteltiin yleinen kuusivuotinen oppivelvollisuus. Rakennus toimi alkuperäisessä tehtävässään vuoteen 1953, jolloin kansakoulutoiminta siirtyi nykyisen Vantaankosken koulun uudisrakennukseen ja koulu korjattiin muuhun opetuskäyttöön. Muun muassa kivistöläiset kävivät tätä koulua vuosien 1956-1960 välillä. Sittemmin talossa on toiminut muun muassa paikalliskirjasto 1990-luvulle asti. Nykyisin rakennus toimii Odd Fellows -järjestön kokoontumistilana. Alkuperäiseen tilaohjelmaan kuului alakerran kaksi opetustilaa ja avara eteinen. Toinen opetustiloista oli käsityöhuone. Ullakolla oli kaksi asuntoa, joista toinen on hellahuone. Kellariin oli sijoitettuna ruokala ja keittiö. Rakennustyyppi on ulkohahmoltaan 1920-luvulle ominainen. Rinteessä oleva koulurakennus on etelästä katsottuna kolmikerroksinen, kellarin muodostaessa kivijalkaan pohjakerroksen. Kivijalka on valettu osittain betonista ja osittain siinä on jykeviä graniittiharkkoja. Rakennus on vuorattu alakerroksessa vaakalaudoituksella ja yläkerroksessa pystylaudoituksella. Rakennus on syvärunkoinen ja siinä on korkea aumakatto, jossa on symmetrisesti ylä-ja alalappeet joka suuntaan. Kattomuoto on siis eräänlainen aumakaton ja mansardikaton yhdistelmä. Rakennuksen toinen kerros on valaistu alalappeiden läpi puhkaistuilla kattoikkunoilla. Katteena oli alun perin päre, nykyään se on peltiä. Rakennuksen itäisellä julkisivulla sijaitsee pääsisäänkäynti avokuisteineen, johon on lisätty esteetön kulku 1990-luvulla. Pariulko-ovet ovat alkuperäiset. Pohjoispäädyssä on entisen porrashuoneen ja opettajien asuinkerroksen ulko-ovi. Eteläpäädyssä oleva ulko-ovi vei alun perin koulun keittiöön ja ruokalaan. Rakennuksen alkuperäiset ikkunat ovat suurelta osalta säilyneet. Sisään-ulos aukeavissa kaksinkertaisissa ikkunoissa on tyypillinen ns. tulppaaniprofiili. Alakerran opetustiloissa on suurikokoiset 16-ruutuiset ikkunat itä-, etelä- ja länsisuuntaan. Pohjoissivu on umpinainen, lukuun ottamatta asuintilojen sisäänkäyntiä. Ikkunapuitteet ja nurkkalaudat ovat väritykseltään julkisivua tummemmat. Neliömäinen, ryhdikäs rakennus seisoo maamerkkinä kallion päällä Vantaankoskentien ja Vantaanpuistontien risteyksessä. Rakennus on arkkitehtuuriltaan poikkeavan ansiokas vantaalaisten puukoulujen joukossa. Julkisivujen säästävä korjaustapa nostaa entisestään rakennuksen arvoa.
Ravintola Kuninkaankartano, ent. Vantaankosken ruotsinkielinen kansakoulu, Vandaforsens folkskola, Vandas folkskola; Voudintie 1; Vantaa
Entinen Vantaankosken ruotsinkielinen kansakoulu kuuluu Helsingin maalaiskunnan uusrenessanssi-kauden puukoulujen laajempaan ryhmään. Ryhmään kuuluvat myös Tolkinkylän ruotsinkielinen kansakoulu (nyk. Ylästön kotiseututalo), asuinrakennukseksi muutettu, Seutulassa sijaitseva, Västra finska folkskola ja vielä koulukäytössä oleva Dickursby skolan vanha rakennus. Näiden koulurakennusten pohjakaava ja julkisivut perustuvat tyyppipiirustuksiin, jotka on julkaistu vuonna 1892 tyyppipiirustussarjassa Normalritningar till folkskolebyggnader på landet. Yhdistävinä piirteinä näissä koulurakennuksissa on syvärunkoinen rakennusmassa, T-ikkunat, muita ikkunoita suuremmat luokkahuoneen ikkunat, harjakattoinen kuisti sekä pysty- ja vaakalaudoituksen vaihtelu ulkoverhouksessa. Vantaankosken ruotsinkielisen kansakoulun perustamispäätös tehtiin vuonna 1890. Koulun perustamista ajoivat Viinikkalan, Voutilan, Myllykylän, Martinkylän, Lapinkylän, Piispankylän ja Silvolan kyläläiset. Aluksi koulu perustettiin kiertokouluna ja koulurakennukselle alettiin keräämään varoja. Rahaa kerättiin muun muassa arpajaisilla, johon paikallinen ompeluseura valmisti arpajaispalkintoja. Vuoden 1895 kunnalliskokouksessa vahvistettiin koulun perustaminen ja kunta myönsi koulurakennuksen rakentamiseen viidentuhannen markan tuen. Loput 11 740 markan kokonaiskustannuksista maksoivat kyläläiset. Paikalliset talonpojat toimittivat rakennustarpeet. Koulu rakennettiin Hommaksen tilan maista lohkotulle tontille, jonka Hommaksen isäntä K. V. Silfverberg oli lahjoittanut koulukäyttöön. Koulurakennus vihittiin käyttöön vuonna 1896. Seuraavana vuonna kunta lunasti tontin itselleen. Jo vuonna 1910 rakennusta jouduttiin laajentamaan sen ahtauden vuoksi. Ruotsinkielisen koulun toiminta päättyi vuonna 1946. Sen jälkeen rakennusta on käytetty myös suomenkielisenä kouluna ennen kuin Vantaankosken koulu valmistui. Rakennuksessa on toiminut myös sivukirjasto ja sitä on käytetty Marttojen kokoontumistilana ja asuntona. Vuonna 1977 koulurakennus muutettiin kurssikeskukseksi. 2000-luvun puolella siinä alkoi toimia ravinto- ja kongressikeskus. Käyttötarkoitusten muuttuessa rakennus on kokenut useita muutoksia. Rakennuksen itä-päätyyn on rakennettu suurikokoinen laajennus, jossa on sisääntulokuisti ja pääsy vinttitilaan rakennettuihin saunatiloihin. Kuistin päällä on raskastekoinen parveke. Saunatiloihin valoa tuomaan on katolle rakennettu ikkunalyhdyt. Viimeisin laajennus, keittiön lastauslaituri, on toteutettu rakennuksen pohjoissivulle. Vanhan eteläsivulla olevan sisäänkäyntikuistin eteen on rakennettu raskas betoninen portaikko rautakaitein. Rakennuksen vanha savitiilikate on korvattu betonitiilikatteella. Koulurakennus edustaa 1800-luvun lopun arkkitehtuuri-ihanteita. Se on massoittelultaan pitkä ja syvärunkoinen. Pituuden puolesta se poikkeaa tyyppipiirrosten mallista. Rakennuksen poikkeuksellinen pituus selittynee 1900-luvun alun laajennuksella. Rakennusajankohdalle tyypilliseen tapaan ulkovuorauksen laudoituksen suunta vaihtelee. Ullakkokerros on pystypaneloitu ja keskiosa leveämpää vaakalautaa. Ikkunoiden alapuolinen pystypanelointi päättyy leveään helmalautaan. Rakennuksen länsipäädyssä on muita ikkunoita suuremmat luokkasalin ikkunat. Ikkunat ovat vanhoja, mahdollisesti alkuperäisiä. Niistä löytyy 1800-luvun lopun kulmarautoja. Rakennuksen koristeelliset osat keskittyvät lähinnä kapeassa poikkipäädyssä olevan umpikuistin ja länsipäädyn ullakon ikkunoihin. Kookkaista kiviharkoista tehty perusta ja vaalea väritys ovat rakennusajankohdan tyypillisiä piirteitä. Kiinteistöä vastapäätä sijaitsee toinen vanha koulurakennus, entinen Vantaankosken ruotsinkielinen alakoulu. Rakennukset muodostavat Kuninkaantien varrelle, kosken rannalle arvokkaan koulukeskittymän, joka on aikanaan palvellut alueelle kehittyneen teollisuuden palveluksessa olevan työväestön lapsia. Vantaankosken kansakoulun ympäristöä on muokattu suurten korkeuserojen vuoksi. Sitä ympäröiviä maanmuotoja on pengerretty ja rajattu pyöreillä kivillä. Pihan ilmettä etelään päin leimaavat suuret lautarakenteiset terassirakennelmat ja saunarakennus, josta on tehty grillikeittiö. Sauna on mahdollisesti alkuperäinen ja tyyppipiirustuksiin perustuva. Muutoksista huolimatta Vantaankosken kansakoulun hahmo on hyvin säilynyt ja kertoo edelleen sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta kouluna. Rakennus on Vantaan kaupungin merkittävä rakennusperintökohde ja se on suojeltu vuonna 1989 asemakaavassa.
Hakkilan kivisilta, Tenkulan kivisilta; Tikkurilantie 19 (kevyt liikenne)
Hakkilan kivisilta ylittää Keravanjoen Suuren Rantatien linjauksella. Suuri Rantatie on Suomen vanhimpia maanteitä, joka johti Turun linnasta Viipurin linnaan. Siltaa alettiin rakentaa vuonna 1896 tehdyn kunnankokouksen päätöksen jälkeen. Vuonna 1897 kunta päätti lunastaa siltaa varten tarvittavat maapalstat tohtorinna Natalie Crohnsilta ja insinööri Robert Huberilta. Silta rakennettiin insinööri Herman Norrménin piirustusten mukaan. Siltaa on kutsuttu myös nimellä Tenkulan kivisilta, vieressä sijainneen Stenkullan tilan mukaan. Hakkilan kivisilta on perustettu hirsiarinalle. Se on yksiaukkoinen graniitista holvattu silta, jossa on käytetty sekä leikattuja graniittiharkkoja että luonnonkivilohkareita. Silta peruskorjattiin vuonna 2016. Korjauksen yhteydessä 1960-luvulta peräisin olevat metallikaiteet vaihdettiin puisiksi kaiteiksi, jotka vastaavat nykyisiä turvallisuusnormeja. Silta on nykyisin kevyen liikenteen väylänä, raskaamman liikenteen kulkiessa viereen rakennettua ajosiltaa pitkin. Uusi ajosilta rakennettiin vuosien 1977-1985 välisenä aikana. Silta on yksi kolmesta Vantaalla säilyneestä kivisillasta ja se on suojeltu asemakaavalla.
Nissbackan kartanon päärakennuksen raunio; Viikinkitie 9; Vantaa
Nissbackan kartanon alue on osa Sotungin vanhaa kyläkeskusta. Ensimmäinen kirjallinen tieto Sotungin kylästä on vuodelta 1347. Nissbackan tila oli oletettavasti yksi kylän alkuperäisistä kantatiloista. Se muodostui kahdesta tilasta, maastossa ylempänä sijaitsevasta Öfre Nissbackasta ja alempana sijaitsevasta Nedre Nissbackasta. Suomen suurruhtinaskunnan aikana Nissbackan omisti majuri Jacob Reinhold de la Motte (1753–1830). De la Motten aikana alkoi kartanon kukoistus. Hän rakennutti kaksikerroksisen, hirsisen päärakennuksen vuonna 1796 alatilan maille, eli Nedre Nissbackaan. Sen ympärille rakennettiin säännöllisen muotoinen, geometrinen puisto. Rakennusta ei ole enää jäljellä, mutta osa vanhoista puista elää edelleen. Ympäristöstä löytyy tammia, vaahteroita, saarnia ja metsälehmuksia. Tilan omistajuus siirtyi Ramsay-suvulle vuonna 1894. Johan August Ramsayn ostaessa tilan sillä oli pinta-alaa 356 hehtaaria. Tilaa hoiti Ramsayn poika Axel William, joka lunasti tilan itselleen vuonna 1904. Hän asui kartanossa perheineen vaimonsa Märtan (o.s. Armfelt) ja lastensa Märtan ja Carl August Williamin kanssa. Tilan omistajuus siirtyi perheen pojalle, joka isännöi kartanoa vuosina 1944–1953. Nissbackan uuden päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin ja se valmistui vuonna 1913. Se rakennettiin mäelle, missä aikaisemmin oli sijainnut Öfre Nissbackan tila. Joulukuussa 1934 rakennus tuhoutui tulipalossa. Koiran haukuntaan heränneet asukkaat pelastuivat viime hetkellä. Jäljelle komeasta päärakennuksesta jäi kivijalka, kellarikerros, portaat ja eteläinen sisäänkäynti pylväineen. Kivijalka on muurattu luonnonkivistä ja betonoitu. Betonin pintaan on tehty kvaaderi-imitointi. Samanlainen kivijalka on kartanon makasiinissa ja tilanhoitajan talossa Nissbackan kartanoraunion alue on Vantaan kaupungin omistuksessa. Rauniot sekä niitä ympäröivä puistoalue on suojeltu vuonna 1998 voimaan tulleessa asemakaavassa. Rauniot on kunnostettu vuonna 2013 tavoitteena parantaa alueen turvallisuutta sekä hidastaa rakenteiden raunioitumista.
Kaivokselan vesitorni ja sääasema; Luolapolku 5; Vantaa
Kaivokselan vesitorni sijaitsee Kaivospuiston jyrkkärinteisen mäen huipulla, Pohjois-Kaivokselassa. Torni on rakennettu kaupunginosan korkeimmalle kohdalle, joka on 54 metriä merenpinnan yläpuolella. Noin 30 metriä korkea torni on valmistunut vuonna 1966 ja se toimii nykyään sääasemana. Vantaalla valmistui 1960-luvulla kolme vesitornia. Kaivokselan vesitorni kuuluu yksijalkaisiin ja ylävesisäiliöllä toimiviin vesitorneihin. Säiliön tilavuus on 200 kuutiometriä, ja se on varsin pieni Vantaan 1970-luvulla rakennettuihin torneihin verrattuna. Tornin on suunnitellut arkkitehti Aarne Ehojoki, joka on vastannut myös Kaivokselaan asuntoalueen ja ostoskeskuksen sekä sittemmin puretun kirkon suunnittelusta. Kaivokselan vesitornin ympäristö on muuttunut hyvin vähän sen rakennusajankohdan jälkeen ja alueen rakennuskanta on lähes ennallaan. Kaivokselan vesitorni kuuluu maakunnallisesti arvokkaaseen 1960-luvun rakennuskokonaisuuteen. Torni on tärkeä maamerkki ja pelkistetty, arkkitehtonisesti korkeatasoinen tekninen rakennus. Kaivokselan alkuperäiseen aluerakentamiseen liittyi oma vesihuoltoyhtiö. Vesitorni on rakennettu Kaivokselan alueen korkeimpaan maastokohtaan ja se nousee puun latvuston yläpuolelle, 1960-luvun horisontaalisten asuinrakennusten ja matalien julkisten rakennusten kontrastina. Kaivokselan ja Louhelan alueet poikkesivat Vantaalla kunnallisesta vesihuollosta, sillä Kaivokselan Vesi Oy huolehti vedenjakelusta näillä alueilla pitkään ja pumppasi torniin vettä Vetokannaksen vedenottamolta. Kaivokselan alue liittyi kaupungin vesijohtoverkostoon vuonna 1985, jolloin Kaivokselaan alettiin jakaa vettä Myyrmäen vesitornista ja Kaivokselan vesitorni poistui vesihuoltokäytöstä. Torni muutettiin vuonna 1992 Ilmatieteen laitoksen säätutkaksi. Muutoksen myötä tornin katolle nousi valkoinen, hehkulamppua muistuttava sääpallo, joka mittaa sademääriä.
Navetta, Rekolan kartano, Övre Räckhals; Sairaalakatu 7; Vantaa
Rakennus kuulu Övre Räckhalsin tilan rakennuksiin, jotka tunnetaan paremmin Rekolan kartanona. Pihapiiri kuuluu keskiaikana Helsingin pitäjän seurakunnalle lahjoitettuihin maa-alueisiin, jota seurakunta vuokrasi viljelytoimintaan 1820-luvulta alkaen. 1900-luvun taitteessa vuokralaisena oli Karl Oskar Olenius niminen maanviljelijä, joka rakennutti tilan päärakennuksen lisäksi tämän navetan. Olenius anoi lupaa navetan rakentamiseen seurakunnalta vuonna 1907. Seurakunta hyväksyi piirustukset ja lisäksi Olenius sai rakentamiskuluihin 12 000 markkaa erityisestä Räckhals -rahastosta. Vuonna 1928 navetta kärsi pahoin tulipalosta. Silloinen vuokralainen rakensi navetan uudestaan saamiensa vakuutuskorvauksien turvin ja rakennus varustettiin peltikatolla. Karjanhoito loppui tilalla viimeisen vuokralaisen aikana (vuosina 1955-1969) ja navettaa alettiin käyttämään varastotilana. Rakennus on tyypillinen suurikokoinen 1900-luvun alun kivinavetta. Sen runko on rakennettu karkeatekoisista harmaakiviharkoista. Saumat ovat tyypilliset 1900-luvun alun ulospäin pullistuvat kalkkisementtisaumat. Päätykolmiot ovat peiterimoitettu ja maalattu punamultamaalilla. Konesaumatun peltikaton lappeet ulottuvat hyvin alas. Ylisille johtava ramppi on ilmeisesti myöhemmin betonoitu. Navetta ja päärakennus ovat ainoat jäljellä olevat rakennukset Övre Räckhalsin tilalta. Navetta on merkittävä rakennusperintökohde Vantaalla ja se on suojeltu asemakaavassa.
Rekolan kartanon rakennusta ympäröivät maa-alueet on omistanut keskiajalta lähtien Helsingin pitäjän kirkon seurakunta, joka sai alueen lahjoituksena Anders Räckhalsilta, Hans Medelinilta ja Michel Redesveniltä. Kaksi viimeistä henkilöä olivat todennäköisesti Anders Räckhalsin perillisiä. Lahjoitus oli niin sanottu sielunlahja, jonka uskottiin auttavan vainajien sielua kiirastulesta eteenpäin. Lahjoitusmaa sijaitsee nykyisen Rekolanpuron länsirannalla. Se jaettiin vuonna 1776 isossa jaossa kahteen osaan, joista alettiin käyttää nimiä Övre Räckhals ja Nedre Räckhals (nykyisin Hiekkaharju). Seurakunta on vuokrannut alueita viljelykäyttöön 1820-luvulta alkaen. 1800-luvun lopulla Övre Räckhalsista muodostui suuri maanviljelystila, jonka silloinen vuokralainen Karl Oskar Olenius rakennutti päärakennukseksi jugend-huvilan vuonna 1901. Rakennusta alettiin kutsumaan Rekolan kartanoksi, mutta rakennus ei kutsumanimestään huolimatta ole kartano, vaan maatilan päärakennus. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti D.W. Frölander. Rakennus on hirsirakenteinen ja lautavuorattu. Se on ulkoväritykseltään pääosin valkoinen, mutta listoitukset ovat tumman vihreät. Julkisivujen alkuperäinen väritys on todennäköisesti ollut nykyistä tummempi. Rakennuksen harjakatolla on kolme frontonia. Katemateriaalina on ruskea, konesaumattu pelti. Alkuperäispiirroksessa kate on punainen. Yläosiltaan pieniruutuiset ikkunat on uusittu vuonna 1984 vanhan mallin mukaisesti. Rakennus on sopusuhtainen ja sijoittuu hienosti mäen päälle näkyvälle paikalle. Se on säilyttänyt korjauksista huolimatta hyvin alkuperäisen tunnelmansa. Rakennus on ollut historiansa aikana monessa käytössä. Kansalaissodan jälkeen sinne siirrettiin Tikkurilasta lastenkoti, joka oli perustettu sotaorpojen hoitoa varten. Vuonna 1918 se oli maalaiskunnan suurin lastenkoti, jossa oli 120 lasta. Lastenkoti toimi rakennuksessa vuoteen 1930 asti. 1950-luvun alussa rakennuksessa toimi kansakoulu. Vuodesta 1953 rakennus oli seurakuntakäytössä, toimien välillä myös kirkkona, kunnes Rekolan kirkko ja muut uudet toimitilat valmistuivat 1980-luvulla. Rekolan kartanon maiden käyttösuunnitelma laadittiin 1970-luvun alkuvuosina. Seurakunnalla oli tavoitteena säilyttää maa-alueet omistuksessaan, mutta kaavoittaa alueita edulliseen vuokra- ja omistusasuntokäyttöön. Erityisesti asuntoja haluttiin tuottaa vanhuksille, nuorille pareille sekä heikossa taloudellisessa asemassa oleville ihmisille. Pyrkimyksenä oli väljä ja ihmisläheinen asuinympäristö. Alueelle oli suunnitteilla myös Peijas-Rekolan sairaalahanke. Rekolanmäen asemakaava hyväksyttiin Vantaan kaupunginvaltuustossa vuonna 1982. Rekolan kartano ympäröivine alueineen on seurakunnan toimesta haluttu pitää siinä käyttötarkoituksessa, kuin mikä sille lajoituksen yhteydessä 1400-luvulla asetettiin. Sielunlahjan tulkittiin nykymaailmassa soveltuvan yleishyödylliseen diakoniatyöhön. Aluetta hallinnoimaan perustettiin vuonna 1989 Diakoniasäätiö Foibe, jonka tarkoituksena oli apua tarvitsevien yksityishenkilöiden ja perheiden elämän helpottaminen ja elämänlaadun parantaminen. Rekolan kartano on Vantaan kaupungin rakennusperintökohde, joka on asemakaavassa suojeltu.
Malmarsin krouvi tunnetaan myös Hakkilan (Haxbölen) torppana. Se sijaitsee kahden vilkkaasti liikennöidyn tien risteyksessä, jotka ovat olleet merkittäviä kulkuyhteyksiä jo pitkään. Suuri rantatie on Suomen vanhimpia maanteitä, joka johti Turun linnasta Viipurin linnaan. Tie perustettiin vuonna 1293. Malmarsin krouvin kohdalla Suuren Rantatien kanssa risteää Helsingistä Porvooseen vievä tie. Torpan arvellaan olevan alkuperäinen Malmarsiin rakennettu kievaritalo. Kartta-analyysin mukaan kievari on rakennettu tälle paikalle vuosien 1749 ja 1774 välillä. Rakennuksen hirsien kerrotaan olevan peräisin Östersundomin kappelista, joka purettiin 1740-luvulla. Tätä oletusta tukee hirsistä löytynyt maalauskoristelu ja vuosiluku 1694. Mikäli rakennus on todella alkuperäinen Malmarsin krouvi, se merkitsee, että talo on yksi vanhimmista Vantaan asuinrakennuksista Nöjen ja Påvalsin tilojen päärakennusten sekä Nedre Thorsin Lillstugan ohella. Rakennus on tyypillinen 1700-luvun asuinrakennus. Massoittelultaan se on yksikerroksinen, pitkä, kapearunkoinen, satulakattoinen rakennus. Hirret ovat salvottu pitkänurkkaisiksi. Kadun puoleinen sivu ja rakennuksen päätyjen alaosat on vuorattu rimoitetulla pystylaudoituksella. Pihan puolella vuoraus puuttuu osittain ja hirret ovat suurilta osin näkyvissä. Julkisivujen väri on punamulta. Ikkunat ovat kuusiruutuiset, osaksi kaksijakoiset ja niissä on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulmarautoja. Pihan puolella olevat kaksi ikkunaa ovat vaihdettu kaksiruutuisiksi ikkunoiksi. Tämä on voinut tapahtua yhtäaikaisesti nykyisten kuistien rakentamisen kanssa 1930-luvulla. Myös päätykuistin ikkunat ovat kaksiruutuiset. Talossa on kaksi umpikuistia, eteläpäädyssä harjakattoinen ja pihan puolella aumakattoinen kuisti. Niiden seinissä on ulkopuolella muuta taloa tiheämpi peiterimavuoraus. Aikaisemmin rakennuksen pääsisäänkäynti kuisteineen on sijainnut rakennuksen itäsivulla, maantien puolella. Se on vuosina 1927–1930 korvattu isommalla pihan puolella sijaitsevalla kuistilla. Vanhan kuistin paikalla on nykyään ikkuna. Pääsisäänkäynti on mahdollisesti siirretty tieltä piha-alueelle liikennemäärien kasvaessa Vanhalla Porvoontiellä. Eteläpäädyn kuisti on luultavasti uusittu harjakattoiseksi samaan aikaan kun pihakuisti on rakennettu. Rakennuksen runko on huomattavan painunut ja osittain hieman vääntynyt, mutta harjalinja on edelleen melko suora. Talon kivijalka on osittain uponnut maan sisään ja viereinen Vanha Porvoontie on noussut aikojen saatossa huomattavan korkeaksi pinnaltaan, niin että talo näyttää olevan ojassa. Talo on perustettu nurkkakiville, joiden välinen osa on kylmämuurausta, eli kivijalka on alun perinkin ollut matala. Myöhemmin sitä on betonoitu pihan puolelta. Vesikattorakenteet on uusittu jossakin vaiheessa ja kate on vaihtunut aikaisemmasta asbestilevystä kolmiorimahuopakatteeksi. 1890-luvulla otetussa valokuvassa katemateriaalina on pärekatto. Kattoa on todennäköisesti korotettu, sillä kurkihirsiä on kaksi päällekkäin. Samalla kattokulma on jyrkentynyt. Tämä on tapahtunut ennen katemateriaalin vaihtamista asbestilevyksi, sillä pärekatto näyttää olevan säilyneiden vesikatteiden alimmaisena kerroksena. Savupiippujen valokuvassa näkyvä kruunumalli on kadonnut. Ne ovat nykyään suoraseinäiset ja päällystetty pellillä. Malmarsin krouvissa toimii nykyään hautakiviä myyvä yritys. Nykyisiä kuisteja lukuun ottamatta rakennus on säilynyt yllättävän hyvin, se on muun muassa edelleenkin pitkänurkkainen. Rakennus on erittäin merkittävä rakennusperintökohde Vantaalla ja se on suojeltu asemakaavassa.
Gammelknapas (Gammalknapas, Gammel Knapas), päärakennus; Kyläraitti 1
Knapaksen tontti on sijainnut vuosisatoja Helsingin pitäjän kirkonkylän keskellä, vanhan Hämeenlinnaan johtavan maantien ja Kyläraitin risteyksessä. Knapaksen tilan nimi on peräisin 1500-luvulla tila hallinnoinneelta Markus Jönssonilta, joka oli knaappi, eli alempi rälssimies. Tila jaettiin kahteen osaan vuonna 1732 ja vanhalle paikalle muodostettiin Gammelknapasin tila (käytetty myös nimitystä Gammalknapas). Gammelknapasiin vanha päärakennus oli kaksikerroksinen rakennus, joka sijaitsi teiden risteyksessä vastapäätä Hannusaksen taloa. Rakennuksessa toimi aikanaan kylän kauppa Knapasboda. Rakennus kuitenkin paloi sisällissodan aikana tai hieman sen jälkeen. Rakennuksesta on viimeinen tiedossa oleva valokuva keväältä 1918. Vuonna 1922 vanhan päärakennuksen paikan pohjoispuolelle, tontin keskelle, rakennettiin uusi kookas päärakennus. Tontti rakennuksineen myytiin 1950-luvun alussa Helsingin maalaiskunnalle, joka sijoitti kunnan rakennustoimiston päärakennukseen vuonna 1952. Vuoteen 1957 mennessä rakennuksessa toimivat myös kunnan sosiaalitoimisto ja sosiaalivirasto. Vaiheen muutoksiin sisältyy todennäköisesti toisen kerroksen muokkaaminen kokonaan lämpimiksi huoneiksi, eteläpäädyn ikkunoiden pienentäminen ja joidenkin tulisijojen purkaminen. Vuonna 1961 rakennus muutettiin terveystaloksi ja terveydenhoitolautakunnan käyttöön. Myöhemmin taloon siirtyi kunnalliskodin (vanhainkodin) yleinen osasto. Myös neuvola toimi talossa muutaman vuoden. Vuonna 1984 Gammelknapas muutettiin lastenkodiksi peruskorjauksen jälkeen. Molemmissa kerroksissa tehtiin huomattavia tilajaollisia muutostöitä, kaksi tulisijaa purettiin ja rakennus lisälämmöneristettiin. Vuosina 2008–2017 tiloissa toimi yksityinen lastenkoti, jonka aikana uusittiin sisätilojen pintarakenteita. Rakennus on tyypillinen 1920-luvun vauraan maatalon päärakennus, johon yhdistyi piirteitä aikakauden huvila-arkkitehtuurista. Rakennuksen päähahmo on keskeissymmetrinen, jyrkkälappeinen ja julkisivujäsentelyltään selkeä. Runko on syvä ja rakennus on kooltaan suuri, kuten monet maalaiskunnan maatilojen päärakennukset. Huvila-arkkitehtuurin piirteitä on muun muassa luonnonkivikvaadereista koottu kivijalka, vaihtelevasuuntainen, kapealautainen ulkoverhous, valkoinen väri, jyrkkä harja, jossa jyrkkäharjainen frontoni pääjulkisivussa. Päädyn ja frontonin harjan alla on rakennusajalle tyypilliset kamparimakoristeet. Rakennuksessa on kaksi kuistia. Läntinen pääkuisti on lasiveranta ja pohjoinen apukuisti on umpikuisti. Myös lasiveranta on tyypillinen 1920-luvulle. Valokuva-aineiston mukaan alkuperäinen kate oli pärettä, mutta se korvattiin savitiilisellä katteella todennäköisesti samoihin aikoihin ensimmäisen ulkoverhouksen asentamisen kanssa. Lamasalvotut rakennukset oli tapana verhota vasta rungon laskeuduttua aikaisintaan viiden vuoden kuluttua rungon pystyttämisestä. Savupiiput pellitettiin todennäköisesti samoihin aikoihin. Kate on uusittu vuonna 1990 betonitiilikatteeksi. Katteen uusimisen yhteydessä on vaihdettu myös sadevesikourut ja syöksytorvet sekä räystään otsalaudoitus. Savupiiput ovat alkuperäiset ja niiden nykyinen pellitys on todennäköisesti 1920-luvun lopulta tai 1930-luvulta. Suurin osa ikkunoista on uusittu vuosikymmenten varrella. Alkuperäisiä ikkunoita on säilynyt kuisteilla. Toisen kerroksen itäisellä poikkipäädyllä on lisäksi säilynyt yksi alkuperäinen jugend-henkinen ikkuna, ja pohjoispäädyssä ja lännen kattolyhdyssä yhdet yksinkertaisemmat ikkunat. Enemmistö nykyisistä ikkunoista on rakenteensa perusteella 1960-luvulta. Ulko-ovet ovat alkuperäiset, mutta ne on paneloitu ja osittain levytetty todennäköisesti 1950-luvulla. Ulkoverhous on uusittu lähes kokonaan 1990-luvun alussa. Muutoksessa alkuperäisiä osia säilytettiin vain läntisen kuistin yläosassa. Nykyinen verhous vastaa pääperiaatteiltaan alkuperäistä, joskin vaakapaneloiduissa osissa puutavara on karkeampaa ja sen uritus on leveämpää. Nykyisin vanha kantatila muodostaa omakotitalo-tyyppisen pihakokonaisuuden historiallisten kyläteiden risteyksessä. Rakennus on säilyttänyt alkuperäisen ulkoasunsa varsin hyvin, vaikka siinä on runsaasti materiaalista kerrostuneisuutta. Helsingin pitäjän kirkonkylä on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Gammelknapasin rakennus on merkittävä rakennusperintökohde Vantaalla ja suojeltu voimassa olevassa asemakaavassa.
Vuosina 1970-1971 järjestettiin Etelä-Vantaan aluekeskuksen suunnittelukilpailu, jonka voitti ruotsalainen arkkitehtikolmikko Per Johansson, Göran Olsson ja Hans Linnman. Myyrmäesta haluttiin muodostaa Länsi-Vantaan keskus samanaikaisesti kun läheisiä asuinalueita rakennettiin aluerakentamissopimusten kautta. Keskusta-alueen suunnittelun tavoitteina olivat toimintojen sekoittuminen, tiiviys ja hyvät jalankulkuyhteydet. Palveluja haviteltiin alueelle muun muassa antamalla rakentajille mahdollisuus ylittää asemakaavassa määrätty rakennusoikeus palvelurakentamisella. Keskusta-alueen kaavarungon tavoitteista jouduttiin kuitenkin osin luopumaan. Yhtenä syynä on pidetty vuoden 1974 öljykriisiä. Lisäksi alueen rakentamista viivästytti kaupan keskusliikkeiden ja aluerakentamissopimusten osapuolten väliset erimielisyydet. Monet suunnitellut liikerakennushankkeet jäivät aluksi toteutumatta ja aseman seutu pysyi pitkään keskeneräisinä. Myyrinpuhoksen ostoskeskus rakentaminen käynnistyi poikkeusluvalla ja se valmistui junaradan itäpuolelle yhtäaikaisesti junaradan käyttöönoton kanssa vuonna 1975. Rakennuttajana toimi Suur-Helsingin Osuuspankki. Alueen asemakaava valmistui vuotta myöhemmin, vuonna 1976. Juna- ja bussiliikenteen solmukohdassa sijaitsevan Myyrinpuhoksen ajateltiin alusta lähtien palvelevan Myyrmäkeä laajempaa aluetta. Alkuperäisessä asemapiirroksessa oli autoilijoille varattu vaikuttavat paikoitusaukeat. Käyttötarkoituksesta haluttiin monipuolisempi kuin mihin muissa liikekeskuksessa oli totuttu. Myyrinpuhoksessa toimi pienten liiketilojen lisäksi rakennuttajan pankkikonttori, elokuvateatteri ja lääkäriasema. Lisäksi siellä sijaitsi läntinen kaupunkitoimisto ja sosiaalikeskus, jonkin aikaa myös poliisin putka. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Eero Kostiainen Pentti Aholan arkkitehtitoimistosta. Ostoskeskustyyppinä Myyrinpuhos edustaa niin kutsuttua sisäpihamallia, jossa U:n muotoon aseteltujen rakennusten keskellä on tori tai oleskelupiha. Myyrinpuhoksessa kolmekerroksinen pääosa ja yksi- ja kaksikerroksiset siipirakennukset rajaavat pienen torialueen, joka on ympäröivää maanpintaa korkeammalla. Torialueelta on käynti rakennuksen ali pohjoispuolen isolle paikoitusaukealle. Varsinaiset liiketilat ovat sijoitettuna ensimmäiseen kerrokseen, ylemmät kerrokset ovat varattu ravintola-, toimisto- ja lääkärikeskuskäyttöön. Kellarikerroksessa sijaitsee huolto- ja varastotilojen lisäksi elokuvasali. Myyrinpuhos edustaa arkkitehtuuriltaan liikerakennuksissa harvinaista konstruktivismia, jossa tyypillistä on rakennusosien korostaminen julkisivuissa. Myyrinpuhoksessa julkisivussa olevan ruudukkoaiheen muodostavat alumiiniset palokatkot. Ne olivat alunperin maalattu tumman vihreällä. Palokatkojen muodostamien ruutujen elementit ovat jaettu pienempiin ruutuihin. Kussakin elementissä on ylhäällä valkoinen mainostekstikenttä ja sen alapuolinen ikkunaruudukko. Ikkunoiden ylimmät ja alimmat ruudut ovat maalattu punaisella ja keltaisella tehostevärillä. Myyrinpuhoksen katolle on sijoitettuna veistoksellisesti muotoillut ilmanvaihtokonehuoneet. Ne muodostavat futuristisen lennokkaan arkkitehtuuriaiheen, joka näkyy kauas. Myyrinpuhos onkin eräänlainen maamerkki alueella. Rakennuksen kantavina rakenteina ovat teolliseen rakentamiseen assosioituvat sienipilari, jotka kannattavat betonivälipohjia. Tämä rakenne on mahdollistanut vapaan väliseinäsijoittelun ja muunneltavuuden. Alun perin avoin rakenneratkaisu oli selkeimmillään ylimmän kerroksen maisemakonttoritiloissa. Avokonttoritilat muutettiin kuitenkin jo 1970-luvun lopussa ”koppikonttoreiksi”. Rakennuksen pihaan tehtiin 1990-luvun aikana muutoksia. Alunperin rakennusta kiersi yhtenäinen katos, joka kääntyi ulokkeena rajaamaan puolittain torin ulkoreunaa. Katokset vaihdettiin pienempiin teräs-lasirakenteisiksi harjakatoksiksi, jotka poikkeavat rakennuksen muusta arkkitehtuurista. Muuten rakennuksen konstruktivistinen ilme on hyvin säilynyt. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti erittäin merkittäväksi rakennusperintökohteeksi Vantaan kaupunginmuseon inventoinneissa.
Vantaan Rajakylässä sijaitsevan rivitalon on suunnitellut Risto Karjalainen ja se on rakennusrekisterin mukaan valmistunut vuonna 1990. Rivitalossa on kahdeksan kaksikerroksista huoneistoa. Rakennus on läntiseltä sivultaan viistottu ja pohjaltaan suorakulmainen puolisuunnikas. Rivitalolle persoonallisen ilmeen antavat voimakaslinjaiset katot. Perusmuodoltaan epäsymmetristä harjakattoa rikkoo eteläsivulla harjakattojen ja parvekekatosten siksak-linja. Vaikutelmaa tehostavat harjan tuntumassa kohoavat kattolyhdyt. Rivitalon taitteinen autokatos ilmentää samaa kattokulmilla ilottelua. Eteläisen sivun monimuotoisuudelle vastakohdan muodostaa varsin kaksiulotteinen katujulkisivu. Katujulkisivun ikkunat on sommiteltu leikkisästi kolmeen pystyriviin, mutta muiden sivujen aukotus on jokseenkin asiallisempaa. Ikkunoiden ja ulko-ovien kolmioaihe toistuu kuitenkin jokaisella sivulla. Nämä kolmiot mukailevat osaltaan kattolinjoja. Julkisivut ovat 80-luvulle tyypillistä Kahi Rustiikka -tiiltä. Keltaiseen tiileen on yhdistetty valkoiseksi maalattua laudoitusta parvekkeissa sekä ulko-ovien ja ikkunoiden yläpuoleisissa kolmioissa. Myös syvään vedettyjen sisäänkäyntien pinnat on verhoiltu valkoisella laudalla. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Vantaan Rajakylässä sijaitsevan rivitalon on suunnitellut rakennusmestari Pentti Lappalainen. Aumakattoinen, pohjaltaan suorakaiteen muotoinen rakennus on rakennusrekisterin mukaan valmistunut vuonna 1992. Rakennuksen runko on puuta, ja julkisivut on verhoiltu tummankirjavalla punatiilellä. Merkittävimmäksi julkisivuaiheeksi nousevat ikkunoiden ja ovien yläpuoliset kaaret, jotka ovat valkoiseksi maalattua lautaa. Rakennuksen katujulkisivu nousee kaupunkikuvallisesti merkittävään asemaan; rakennuksen muut sivut ovat selvästi katujulkisivua vaatimattomammat. Siinä missä muilla sivuilla esimerkiksi aukotus on vapaampaa, katujulkisivun sommittelussa on pyritty symmetriaan. Sisäänkäyntejä alleviivaavat tiiliset istutuslaatikot ja parin askelman korotukset. Katujulkisivussa on kaarineen ja sisäänkäynteineen jopa kartanomaisia piirteitä. Tätä vaikutelmaa korostaa rakennuksen ja kadun väliin jäävä huoliteltu nurmikaistale puineen. Rakennuksen klassisoivat aiheet liittävät rivitalon osaksi aikakauden historismia. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Merkkipuuntie 2, läntinen pienkerrostalo; Merkkipuuntie 2
Merkkipuuntien rakennusperintökokonaisuuteen kuuluvat kolme pienkerrostaloa sijaitsevat Vantaan Kuninkaanmäessä. Vuonna 1982 valmistuneet pienkerrostalot on suunnitellut Oy Kaupunkisuunnittelu Ab:sta arkkitehti Pentti Riihelä. Rakennuskokonaisuus on esimerkki 1980-luvun alun asuinrakentamisesta, jossa yhdistyvät rationalistishenkinen betonielementtirakentaminen ja pyrkimys aiempaa monimuotoisempaan ympäristöön. Arkkitehti Riihelä on ansioitunut erityisesti yhdyskuntasuunnittelun saralla, mikä osaltaan selittää pienkerrostalojen asemointiin kiinnitettyä poikkeuksellista huomiota. Talot asettuvat maastoon kaarevina ketjuina, jotka sulkevat sisäänsä kallioisen pihan. Tontin korkeusvaihteluita on hyödynnetty itäisen pienkerrostalon porrasteisessa sijoittelussa ja keskimmäisen talon toisen kerroksen sisäänkäynneissä. Talojen rakentamisvaiheessa onnistuttu säilyttämään kallioisen maaston lisäksi metsän puustoa. Rakennusten ulkoarkkitehtuurissa on kaikuja edellisiltä vuosikymmeniltä. Talojen julkisivut ovat harjattua betonia, ja elementtisaumat on jätetty rehellisesti näkyviin. Alun perin julkisivujen oli tarkoitus olla tiiliverhoillut mutta tästä luovuttiin kustannussyistä. Parvekkeissa, varastoissa ja sisäänkäyntikatoksissa on käytetty okranväristä laudoitusta. Rakennusten murrettu väritys, harmaa betoni, vihreät pellit ja tummanruskeat ikkunakarmit, on osaltaan sopusoinnussa kallioisen ympäristön kanssa. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Merkkipuuntie 2, itäinen pienkerrostalo; Merkkipuuntie 2
Merkkipuuntien rakennusperintökokonaisuuteen kuuluvat kolme pienkerrostaloa sijaitsevat Vantaan Kuninkaanmäessä. Vuonna 1982 valmistuneet pienkerrostalot on suunnitellut Oy Kaupunkisuunnittelu Ab:sta arkkitehti Pentti Riihelä. Rakennuskokonaisuus on esimerkki 1980-luvun alun asuinrakentamisesta, jossa yhdistyvät rationalistishenkinen betonielementtirakentaminen ja pyrkimys aiempaa monimuotoisempaan ympäristöön. Arkkitehti Riihelä on ansioitunut erityisesti yhdyskuntasuunnittelun saralla, mikä osaltaan selittää pienkerrostalojen asemointiin kiinnitettyä poikkeuksellista huomiota. Talot asettuvat maastoon kaarevina ketjuina, jotka sulkevat sisäänsä kallioisen pihan. Tontin korkeusvaihteluita on hyödynnetty itäisen pienkerrostalon porrasteisessa sijoittelussa ja keskimmäisen talon toisen kerroksen sisäänkäynneissä. Talojen rakentamisvaiheessa onnistuttu säilyttämään kallioisen maaston lisäksi metsän puustoa. Rakennusten ulkoarkkitehtuurissa on kaikuja edellisiltä vuosikymmeniltä. Talojen julkisivut ovat harjattua betonia, ja elementtisaumat on jätetty rehellisesti näkyviin. Alun perin julkisivujen oli tarkoitus olla tiiliverhoillut mutta tästä luovuttiin kustannussyistä. Parvekkeissa, varastoissa ja sisäänkäyntikatoksissa on käytetty okranväristä laudoitusta. Rakennusten murrettu väritys, harmaa betoni, vihreät pellit ja tummanruskeat ikkunakarmit, on osaltaan sopusoinnussa kallioisen ympäristön kanssa. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Merkkipuuntie 2, keskimmäinen pienkerrostalo; Merkkipuuntie 2
Merkkipuuntien rakennusperintökokonaisuuteen kuuluvat kolme pienkerrostaloa sijaitsevat Vantaan Kuninkaanmäessä. Vuonna 1982 valmistuneet pienkerrostalot on suunnitellut Oy Kaupunkisuunnittelu Ab:sta arkkitehti Pentti Riihelä. Rakennuskokonaisuus on esimerkki 1980-luvun alun asuinrakentamisesta, jossa yhdistyvät rationalistishenkinen betonielementtirakentaminen ja pyrkimys aiempaa monimuotoisempaan ympäristöön. Arkkitehti Riihelä on ansioitunut erityisesti yhdyskuntasuunnittelun saralla, mikä osaltaan selittää pienkerrostalojen asemointiin kiinnitettyä poikkeuksellista huomiota. Talot asettuvat maastoon kaarevina ketjuina, jotka sulkevat sisäänsä kallioisen pihan. Tontin korkeusvaihteluita on hyödynnetty itäisen pienkerrostalon porrasteisessa sijoittelussa ja keskimmäisen talon toisen kerroksen sisäänkäynneissä. Talojen rakentamisvaiheessa onnistuttu säilyttämään kallioisen maaston lisäksi metsän puustoa. Rakennusten ulkoarkkitehtuurissa on kaikuja edellisiltä vuosikymmeniltä. Talojen julkisivut ovat harjattua betonia, ja elementtisaumat on jätetty rehellisesti näkyviin. Alun perin julkisivujen oli tarkoitus olla tiiliverhoillut mutta tästä luovuttiin kustannussyistä. Parvekkeissa, varastoissa ja sisäänkäyntikatoksissa on käytetty okranväristä laudoitusta. Rakennusten murrettu väritys, harmaa betoni, vihreät pellit ja tummanruskeat ikkunakarmit, on osaltaan sopusoinnussa kallioisen ympäristön kanssa. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Sairaalakatu 9 B, Palvelukeskus Foibe, rivitalo; Sairaalakatu 9
Vuonna 1993 valmistuneet kaksi rivitaloa ja paritalo ovat osa palvelukeskus Foiben kokonaisuutta, johon kuuluvat varsinaisen palvelutalon lisäksi kaksi asuinkerrostaloa. Foiben kokonaisuuden ovat suunnitelleet arkkitehdit Mikko Heikkinen ja Markku Komonen. Palvelukeskus valmistui Rekolan kartanon maille, Peijaksen sairaalan läheisyyteen 90-luvun alkupuolella. Rivi- ja paritalot asettuvat rinteeseen palvelukeskuksen pohjoispuolelle. Rakennukset on asemoitu rinteeseen pituusjärjestykseen: alimpana on paritalo, keskellä kolmen huoneiston rivitalo ja ylärinteessä on rakennuksista pisin, neljän huoneiston rivitalo. Rakennukset on sijoiteltu maastonmuotojen mukaisesti aavistuksen verran viistosti toisiinsa nähden. Pulpettikattoiset talot ovat pohjiltaan suorakaiteen muotoiset. Rakennusten julkisivujen puskusaumattu pystylaudoitus on maalattu tumman harmaaksi. Lyhyet räystäät ja julkisivujen yhtenäiset pinnat korostavat rakennusten kappalemaisuutta. Rakennusten detaljointi on harkittua ja viimeisteltyä. Rakennuksilla on hienon virittynyt konstruktivistinen luonne, jota ilmentävät erityisesti teräskehikkoiset parvekkeet, sisäänkäyntikatosten puupilarit ja itäisille julkisivuille ripustetut säleiköt. Erotuksena 1960-luvun ankaran järjestelmälliseen konstruktivismiin on rakennusosien sommittelu on vapautunutta Julkisivuja elävöittävät erikokoiset hajanaisesti sommitellut ikkunat, jotka itäjulkisivuilla rikkovat puusäleikköjen säännöllistä ruudukkoa. Hienovaraisia eroavaisuuksia rakennusten välille luo puupilarien, ikkunakarmien ja puusäleikköjen taloittain vaihteleva väritys. Kaikkien kolmen talon ulokeparvekkeissa ja päätyasuntojen kuisteissa on käytetty keltaista tehosteväriä. Parvekeseinämät ovat alun perin olleet keltaiseksi käsiteltyä tiheää puusäleikköä, joka on sittemmin korvattu keltakuvioidulla lasilla. Rivitalo on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Sairaalakatu 9 C, Palvelukeskus Foibe, rivitalo; Sairaalakatu 9
Vuonna 1993 valmistuneet kaksi rivitaloa ja paritalo ovat osa palvelukeskus Foiben kokonaisuutta, johon kuuluvat varsinaisen palvelutalon lisäksi kaksi asuinkerrostaloa. Foiben kokonaisuuden ovat suunnitelleet arkkitehdit Mikko Heikkinen ja Markku Komonen. Palvelukeskus valmistui Rekolan kartanon maille, Peijaksen sairaalan läheisyyteen 90-luvun alkupuolella. Rivi- ja paritalot asettuvat rinteeseen palvelukeskuksen pohjoispuolelle. Rakennukset on asemoitu rinteeseen pituusjärjestykseen: alimpana on paritalo, keskellä kolmen huoneiston rivitalo ja ylärinteessä on rakennuksista pisin, neljän huoneiston rivitalo. Rakennukset on sijoiteltu maastonmuotojen mukaisesti aavistuksen verran viistosti toisiinsa nähden. Pulpettikattoiset talot ovat pohjiltaan suorakaiteen muotoiset. Rakennusten julkisivujen puskusaumattu pystylaudoitus on maalattu tumman harmaaksi. Lyhyet räystäät ja julkisivujen yhtenäiset pinnat korostavat rakennusten kappalemaisuutta. Rakennusten detaljointi on harkittua ja viimeisteltyä. Rakennuksilla on hienon virittynyt konstruktivistinen luonne, jota ilmentävät erityisesti teräskehikkoiset parvekkeet, sisäänkäyntikatosten puupilarit ja itäisille julkisivuille ripustetut säleiköt. Erotuksena 1960-luvun ankaran järjestelmälliseen konstruktivismiin on rakennusosien sommittelu on vapautunutta Julkisivuja elävöittävät erikokoiset hajanaisesti sommitellut ikkunat, jotka itäjulkisivuilla rikkovat puusäleikköjen säännöllistä ruudukkoa. Hienovaraisia eroavaisuuksia rakennusten välille luo puupilarien, ikkunakarmien ja puusäleikköjen taloittain vaihteleva väritys. Kaikkien kolmen talon ulokeparvekkeissa ja päätyasuntojen kuisteissa on käytetty keltaista tehosteväriä. Parvekeseinämät ovat alun perin olleet keltaiseksi käsiteltyä tiheää puusäleikköä, joka on sittemmin korvattu keltakuvioidulla lasilla. Rivitalo on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Sairaalakatu 9 D, Palvelukeskus Foibe, paritalo; Sairaalakatu 9
Vuonna 1993 valmistuneet kaksi rivitaloa ja paritalo ovat osa palvelukeskus Foiben kokonaisuutta, johon kuuluvat varsinaisen palvelutalon lisäksi kaksi asuinkerrostaloa. Foiben kokonaisuuden ovat suunnitelleet arkkitehdit Mikko Heikkinen ja Markku Komonen. Palvelukeskus valmistui Rekolan kartanon maille, Peijaksen sairaalan läheisyyteen 90-luvun alkupuolella. Rivi- ja paritalot asettuvat rinteeseen palvelukeskuksen pohjoispuolelle. Rakennukset on asemoitu rinteeseen pituusjärjestykseen: alimpana on paritalo, keskellä kolmen huoneiston rivitalo ja ylärinteessä on rakennuksista pisin, neljän huoneiston rivitalo. Rakennukset on sijoiteltu maastonmuotojen mukaisesti aavistuksen verran viistosti toisiinsa nähden. Pulpettikattoiset talot ovat pohjiltaan suorakaiteen muotoiset. Rakennusten julkisivujen puskusaumattu pystylaudoitus on maalattu tumman harmaaksi. Lyhyet räystäät ja julkisivujen yhtenäiset pinnat korostavat rakennusten kappalemaisuutta. Rakennusten detaljointi on harkittua ja viimeisteltyä. Rakennuksilla on hienon virittynyt konstruktivistinen luonne, jota ilmentävät erityisesti teräskehikkoiset parvekkeet, sisäänkäyntikatosten puupilarit ja itäisille julkisivuille ripustetut säleiköt. Erotuksena 1960-luvun ankaran järjestelmälliseen konstruktivismiin on rakennusosien sommittelu on vapautunutta Julkisivuja elävöittävät erikokoiset hajanaisesti sommitellut ikkunat, jotka itäjulkisivuilla rikkovat puusäleikköjen säännöllistä ruudukkoa. Hienovaraisia eroavaisuuksia rakennusten välille luo puupilarien, ikkunakarmien ja puusäleikköjen taloittain vaihteleva väritys. Kaikkien kolmen talon ulokeparvekkeissa ja päätyasuntojen kuisteissa on käytetty keltaista tehosteväriä. Parvekeseinämät ovat alun perin olleet keltaiseksi käsiteltyä tiheää puusäleikköä, joka on sittemmin korvattu keltakuvioidulla lasilla. Paritalo on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
VAV:n (Vuokra-asunnot Vantaan) asuinaluekohteeseen kuuluu seitsemän rivitaloa ja kaksi pienkerrostaloa. Nämä Vantaan Päiväkummussa sijaitsevat rakennukset on suunnitellut arkkitehti Pentti Riihelä, ja ne ovat rakennusrekisterin mukaan valmistuneet vuonna 1993. Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa rakennusperintökohteiksi on arvotettu kuusi keskimmäistä rivitaloa. Pienkerrostalot (A- ja I-talot) ja ainoa kokonaan yksikerroksinen rivitalo (B-talo) sijaitsevat tontin lyhyillä sivuilla. Näiden väliin jää kuusi rivitaloa, joiden yksikerroksisten keskiosien molemmissa päädyissä rakennukset kohoavat kaksikerroksisina noppina. Rivitalot sijoittuvat tontille kiilamaisesti rivistöön: ne on sommiteltu viistotulle tontille siten, että talorivit pitenevät koilliseen yksikerroksista keskiosaa venyttämällä. Kohteen pihasuunnitelman on laatinut arkkitehti Riihelä ja siinä on huomionarvoisesti panostettu pihapiirin viihtyisyyteen. Asuntopihat on rajattu vain pienieleisesti. Pihojen välillä ei ole näkymäesteitä, mutta yksityinen tila erottuu muusta pihapiiristä. Avoimet sisäänkäyntipihat on sommiteltu symmetrisesti keskiakselin molemmin puolin. Rivitalojen sivuja reunustavat pensasrivit ja asuntoihin johtavien kivituhkapolkujen väliin rajautuu nurmikkokaistale puineen ja pensaineen. Rakennusten hillitty väri- ja materiaalipaletti sekä yksityiskohtien niukkuus korostavat alueen massoitteluun liittyvää ideaa ja tuovat mieleen englantilaiset rivitalot. Julkisivut ovat vaaleanharmaata tiiltä; osan ikkunoiden alapuolella on valkoiseksi maalattua pystylaudoitusta. Julkisivuissa on yhdistelty erimuotoisia ja -kokoisia ikkunoita. Leikkisyyttä aukotukseen tuovat etenkin isot neliönmuotoiset ristikkoikkunat. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
VAV 115, Peijaksentie 15 D, rivitalo; Peijaksentie 15
VAV:n (Vuokra-asunnot Vantaan) asuinaluekohteeseen kuuluu seitsemän rivitaloa ja kaksi pienkerrostaloa. Nämä Vantaan Päiväkummussa sijaitsevat rakennukset on suunnitellut arkkitehti Pentti Riihelä, ja ne ovat rakennusrekisterin mukaan valmistuneet vuonna 1993. Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa rakennusperintökohteiksi on arvotettu kuusi keskimmäistä rivitaloa. Pienkerrostalot (A- ja I-talot) ja ainoa kokonaan yksikerroksinen rivitalo (B-talo) sijaitsevat tontin lyhyillä sivuilla. Näiden väliin jää kuusi rivitaloa, joiden yksikerroksisten keskiosien molemmissa päädyissä rakennukset kohoavat kaksikerroksisina noppina. Rivitalot sijoittuvat tontille kiilamaisesti rivistöön: ne on sommiteltu viistotulle tontille siten, että talorivit pitenevät koilliseen yksikerroksista keskiosaa venyttämällä. Kohteen pihasuunnitelman on laatinut arkkitehti Riihelä ja siinä on huomionarvoisesti panostettu pihapiirin viihtyisyyteen. Asuntopihat on rajattu vain pienieleisesti. Pihojen välillä ei ole näkymäesteitä, mutta yksityinen tila erottuu muusta pihapiiristä. Avoimet sisäänkäyntipihat on sommiteltu symmetrisesti keskiakselin molemmin puolin. Rivitalojen sivuja reunustavat pensasrivit ja asuntoihin johtavien kivituhkapolkujen väliin rajautuu nurmikkokaistale puineen ja pensaineen. Rakennusten hillitty väri- ja materiaalipaletti sekä yksityiskohtien niukkuus korostavat alueen massoitteluun liittyvää ideaa ja tuovat mieleen englantilaiset rivitalot. Julkisivut ovat vaaleanharmaata tiiltä; osan ikkunoiden alapuolella on valkoiseksi maalattua pystylaudoitusta. Julkisivuissa on yhdistelty erimuotoisia ja -kokoisia ikkunoita. Leikkisyyttä aukotukseen tuovat etenkin isot neliönmuotoiset ristikkoikkunat. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
VAV 115, Peijaksentie 15 E, rivitalo; Peijaksentie 15
VAV:n (Vuokra-asunnot Vantaan) asuinaluekohteeseen kuuluu seitsemän rivitaloa ja kaksi pienkerrostaloa. Nämä Vantaan Päiväkummussa sijaitsevat rakennukset on suunnitellut arkkitehti Pentti Riihelä, ja ne ovat rakennusrekisterin mukaan valmistuneet vuonna 1993. Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa rakennusperintökohteiksi on arvotettu kuusi keskimmäistä rivitaloa. Pienkerrostalot (A- ja I-talot) ja ainoa kokonaan yksikerroksinen rivitalo (B-talo) sijaitsevat tontin lyhyillä sivuilla. Näiden väliin jää kuusi rivitaloa, joiden yksikerroksisten keskiosien molemmissa päädyissä rakennukset kohoavat kaksikerroksisina noppina. Rivitalot sijoittuvat tontille kiilamaisesti rivistöön: ne on sommiteltu viistotulle tontille siten, että talorivit pitenevät koilliseen yksikerroksista keskiosaa venyttämällä. Kohteen pihasuunnitelman on laatinut arkkitehti Riihelä ja siinä on huomionarvoisesti panostettu pihapiirin viihtyisyyteen. Asuntopihat on rajattu vain pienieleisesti. Pihojen välillä ei ole näkymäesteitä, mutta yksityinen tila erottuu muusta pihapiiristä. Avoimet sisäänkäyntipihat on sommiteltu symmetrisesti keskiakselin molemmin puolin. Rivitalojen sivuja reunustavat pensasrivit ja asuntoihin johtavien kivituhkapolkujen väliin rajautuu nurmikkokaistale puineen ja pensaineen. Rakennusten hillitty väri- ja materiaalipaletti sekä yksityiskohtien niukkuus korostavat alueen massoitteluun liittyvää ideaa ja tuovat mieleen englantilaiset rivitalot. Julkisivut ovat vaaleanharmaata tiiltä; osan ikkunoiden alapuolella on valkoiseksi maalattua pystylaudoitusta. Julkisivuissa on yhdistelty erimuotoisia ja -kokoisia ikkunoita. Leikkisyyttä aukotukseen tuovat etenkin isot neliönmuotoiset ristikkoikkunat. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
VAV:n (Vuokra-asunnot Vantaan) asuinaluekohteeseen kuuluu seitsemän rivitaloa ja kaksi pienkerrostaloa. Nämä Vantaan Päiväkummussa sijaitsevat rakennukset on suunnitellut arkkitehti Pentti Riihelä, ja ne ovat rakennusrekisterin mukaan valmistuneet vuonna 1993. Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa rakennusperintökohteiksi on arvotettu kuusi keskimmäistä rivitaloa. Pienkerrostalot (A- ja I-talot) ja ainoa kokonaan yksikerroksinen rivitalo (B-talo) sijaitsevat tontin lyhyillä sivuilla. Näiden väliin jää kuusi rivitaloa, joiden yksikerroksisten keskiosien molemmissa päädyissä rakennukset kohoavat kaksikerroksisina noppina. Rivitalot sijoittuvat tontille kiilamaisesti rivistöön: ne on sommiteltu viistotulle tontille siten, että talorivit pitenevät koilliseen yksikerroksista keskiosaa venyttämällä. Kohteen pihasuunnitelman on laatinut arkkitehti Riihelä ja siinä on huomionarvoisesti panostettu pihapiirin viihtyisyyteen. Asuntopihat on rajattu vain pienieleisesti. Pihojen välillä ei ole näkymäesteitä, mutta yksityinen tila erottuu muusta pihapiiristä. Avoimet sisäänkäyntipihat on sommiteltu symmetrisesti keskiakselin molemmin puolin. Rivitalojen sivuja reunustavat pensasrivit ja asuntoihin johtavien kivituhkapolkujen väliin rajautuu nurmikkokaistale puineen ja pensaineen. Rakennusten hillitty väri- ja materiaalipaletti sekä yksityiskohtien niukkuus korostavat alueen massoitteluun liittyvää ideaa ja tuovat mieleen englantilaiset rivitalot. Julkisivut ovat vaaleanharmaata tiiltä; osan ikkunoiden alapuolella on valkoiseksi maalattua pystylaudoitusta. Julkisivuissa on yhdistelty erimuotoisia ja -kokoisia ikkunoita. Leikkisyyttä aukotukseen tuovat etenkin isot neliönmuotoiset ristikkoikkunat. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
VAV 115, Peijaksentie 15 G, rivitalo; Peijaksentie 15
VAV:n (Vuokra-asunnot Vantaan) asuinaluekohteeseen kuuluu seitsemän rivitaloa ja kaksi pienkerrostaloa. Nämä Vantaan Päiväkummussa sijaitsevat rakennukset on suunnitellut arkkitehti Pentti Riihelä, ja ne ovat rakennusrekisterin mukaan valmistuneet vuonna 1993. Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa rakennusperintökohteiksi on arvotettu kuusi keskimmäistä rivitaloa. Pienkerrostalot (A- ja I-talot) ja ainoa kokonaan yksikerroksinen rivitalo (B-talo) sijaitsevat tontin lyhyillä sivuilla. Näiden väliin jää kuusi rivitaloa, joiden yksikerroksisten keskiosien molemmissa päädyissä rakennukset kohoavat kaksikerroksisina noppina. Rivitalot sijoittuvat tontille kiilamaisesti rivistöön: ne on sommiteltu viistotulle tontille siten, että talorivit pitenevät koilliseen yksikerroksista keskiosaa venyttämällä. Kohteen pihasuunnitelman on laatinut arkkitehti Riihelä ja siinä on huomionarvoisesti panostettu pihapiirin viihtyisyyteen. Asuntopihat on rajattu vain pienieleisesti. Pihojen välillä ei ole näkymäesteitä, mutta yksityinen tila erottuu muusta pihapiiristä. Avoimet sisäänkäyntipihat on sommiteltu symmetrisesti keskiakselin molemmin puolin. Rivitalojen sivuja reunustavat pensasrivit ja asuntoihin johtavien kivituhkapolkujen väliin rajautuu nurmikkokaistale puineen ja pensaineen. Rakennusten hillitty väri- ja materiaalipaletti sekä yksityiskohtien niukkuus korostavat alueen massoitteluun liittyvää ideaa ja tuovat mieleen englantilaiset rivitalot. Julkisivut ovat vaaleanharmaata tiiltä; osan ikkunoiden alapuolella on valkoiseksi maalattua pystylaudoitusta. Julkisivuissa on yhdistelty erimuotoisia ja -kokoisia ikkunoita. Leikkisyyttä aukotukseen tuovat etenkin isot neliönmuotoiset ristikkoikkunat. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
VAV 115, Peijaksentie 15 H, rivitalo; Peijaksentie 15
VAV:n (Vuokra-asunnot Vantaan) asuinaluekohteeseen kuuluu seitsemän rivitaloa ja kaksi pienkerrostaloa. Nämä Vantaan Päiväkummussa sijaitsevat rakennukset on suunnitellut arkkitehti Pentti Riihelä, ja ne ovat rakennusrekisterin mukaan valmistuneet vuonna 1993. Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa rakennusperintökohteiksi on arvotettu kuusi keskimmäistä rivitaloa. Pienkerrostalot (A- ja I-talot) ja ainoa kokonaan yksikerroksinen rivitalo (B-talo) sijaitsevat tontin lyhyillä sivuilla. Näiden väliin jää kuusi rivitaloa, joiden yksikerroksisten keskiosien molemmissa päädyissä rakennukset kohoavat kaksikerroksisina noppina. Rivitalot sijoittuvat tontille kiilamaisesti rivistöön: ne on sommiteltu viistotulle tontille siten, että talorivit pitenevät koilliseen yksikerroksista keskiosaa venyttämällä. Kohteen pihasuunnitelman on laatinut arkkitehti Riihelä ja siinä on huomionarvoisesti panostettu pihapiirin viihtyisyyteen. Asuntopihat on rajattu vain pienieleisesti. Pihojen välillä ei ole näkymäesteitä, mutta yksityinen tila erottuu muusta pihapiiristä. Avoimet sisäänkäyntipihat on sommiteltu symmetrisesti keskiakselin molemmin puolin. Rivitalojen sivuja reunustavat pensasrivit ja asuntoihin johtavien kivituhkapolkujen väliin rajautuu nurmikkokaistale puineen ja pensaineen. Rakennusten hillitty väri- ja materiaalipaletti sekä yksityiskohtien niukkuus korostavat alueen massoitteluun liittyvää ideaa ja tuovat mieleen englantilaiset rivitalot. Julkisivut ovat vaaleanharmaata tiiltä; osan ikkunoiden alapuolella on valkoiseksi maalattua pystylaudoitusta. Julkisivuissa on yhdistelty erimuotoisia ja -kokoisia ikkunoita. Leikkisyyttä aukotukseen tuovat etenkin isot neliönmuotoiset ristikkoikkunat. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 4 A, rivitalo; Vartiokuja 4
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 4 B, rivitalo; Vartiokuja 4
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 4 C, rivitalo; Vartiokuja 4
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 3 H, rivitalo; Vartiokuja 3
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 3 J, rivitalo; Vartiokuja 3
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 3 K, rivitalo; Vartiokuja 3
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 6 D, paritalo; Vartiokuja 6
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 6 E, rivitalo; Vartiokuja 6
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 6 F, rivitalo; Vartiokuja 6
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Varusrinne, Vartiokuja 6 G, rivitalo; Vartiokuja 6
Asunto-Oy Varusrinteen rakennusperintökokonaisuus käsittää yhdeksän rivitaloa ja yhden paritalon, kaikkiaan 40 asuntoa. Suunnittelusta ovat vastanneet Matti Seppänen ja Matti Happonen arkkitehtitoimisto Pekkala & Seppäsestä. Kokonaisuus on rakennettu entiselle sorakuoppa-alueelle. Talot sijoittuvat kolmelle eri tontille ja rajaavat tonttien keskelle jääviä pieniä pihoja. Rakennusten pienimittakaavainen ja hieman rikottu massoittelu on saatu aikaan yksinkertaisin keinoin. Rivitalot muodostuvat pitkänomaisista loivan harjakattoisista yksikerroksista massoista ja niitä lävistävistä kaksikerroksisista pulpettikattoisista osista. Suunnittelijoiden pyrkimyksenä on ollut luoda vaihtelevaa ympäristöä tiukoissa tuotantotekniikan ja kustannusten sanelemissa raameissa. Ajalleen tyypillisesti julkisivuissa on yhdistelty eri materiaaleja: julkisivujen alaosissa on sisäänkäyntien yhteydessä laajat keltatiililaattakentät, mutta muuten sivut ovat valkoista betonipintaa. Sinistä tehosteväriä on käytetty tikkaissa, ulko-ovissa, osassa ikkunoita sekä niiden oheisissa kentissä ja puuritilöissä. Sisäänkäyntikatokset, pergola ja piharakennukset ovat valkoiseksi maalattua puuta. Katot ovat konesaumattua peltiä. Pergoloita on sittemmin peitetty paikoin valokattein. Ikkunat ovat ilmeisesti olleet alun perin puiset ja sittemmin vaihdettu alumiinisiin. Rakennuskunta Haka on toteuttanut rivitalokokonaisuuden perustajaurakointina Postipankin asuntosäästäjille. Kokonaisuus liittyy Hakan Länsimäen pohjoisosan aluerakentamiskohteeseen, jonka lisäsopimuksen Haka ja Vantaan kaupunki allekirjoittivat vuonna 1979. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
As. Oy Liljapiha, Peltolantie 15, terassitalo; Peltolantie 15
As. Oy Liljapiha sijaitsee Vantaan Viertolassa. Vuonna 1989 valmistuneen asuinkerrostalon on suunnittelut arkkitehtitoimisto Järvinen–Vajakka. Rakennus on pohjaltaan melko yksinkertainen, pitkänomainen suorakaide. Eteläisellä, Peltolantien puoleisella sivullaan se terassoituu kolmiportaisena. Rappujen viisi porrashuonetta näyttäytyvät sisäpihan puolella vähäeleisinä ulkonemina. Liljatien puoleinen osa kohoaa nelikerroksisena ja sen päädyssä on kaksi kahden kerroksen asuntoa. Julkisivuissa betonielementtien saumat on jätetty selkeästi näkyviin. Valkoiseksi maalattuja betonijulkisivuja elävöittävät pohjoissivulla siniset ja tiilenpunaiset klinkkeripinnat ja eteläsivulla vastaavanväriset puuverhoilut. Molemmilla pitkillä sivuilla ikkunoiden väliset värikentät muodostavat nauha-aiheen. Aukotus on kooltaan ja määrältään maltillista, runsaimmillaan eteläisellä terassijulkisivulla. Terasseja peittävät paikoin katokset ja puusäleiköt. Itäpäädyssä on yksittäinen puolikaaren muotoinen pikku parveke. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Albert Petreliuksen katu 4 A, asuinkerrostalo; Albert Petreliuksen katu 4a
Albert Petreliuksen katu 4 A on osa Albert Petreliuksen kadun asuinrakennusryhmää, jonka rakennukset ovat julkisivuarkkitehtuuriltaan hyvin samankaltaisia. Kahdeksan rakennuksen kokonaisuuden on suunnitellut kolme eri arkkitehtitoimistoa. Näistä Albert Petreliuksen katu 4 A sijoittuu korttelin pohjoispuolelle Jokiniemenkadun varrelle. Vuonna 1995 valmistuneen asuinkerrostalon on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Björkstam-Heino-Kostiainen, pääsuunnittelijana Eero Kostiainen. Rakennus on neljän rapun lamelli, joka kytkeytyy pohjoispäädyssä Albert Petreliuksen katu 4 B:n korttelin kulman muodostavaan taloon. Rakennuksen Jokiniemenkadun suuntainen rakennusmassa yhdistyy porttiaiheella Albert Petreliuksen katu 3:n asuinkerrostaloon. Asuinkerrostalo muodostaa paikoin avonaisen kehän yhdessä muiden Albert Petreliuksen kadun rakennusten kanssa. Tämän kehän sisäpuolelle jää kaksi pistetaloa ja kiinteistöjen sisäpihat. Rakennuskokonaisuuden julkisivuarkkitehtuurin yleisilme on varsin yhtenäinen, vaikka yksittäisillä rakennuksilla on omat erityispiirteensä. Jokiniemenkadun puoleiset lamellit yhdistävä porttiaihe on selvän historistinen. Symmetrisesti sommiteltua porttiaihetta kiertää kevytrakenteinen hylly ja keskeltä halkoo korkea ikkuna. Albert Petreliuksen katu 4 A:n asuinkerrostalon julkisivut ovat pääosin valkobetonia, paikoin vaaleansinistä ja vaaleankeltaista kaakelipintaa. Yksityiskohdissa on käytetty tummansinistä terästä. Vesikatto on punaista betonitiiltä. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Albert Petreliuksen katu 4 B, asuinkerrostalo, Asunto Oy Vantaan Jokiniemensato; Albert Petreliuksen katu 4b
Albert Petreliuksen katu 4 B on osa Albert Petreliuksen kadun asuinrakennusryhmää, jonka rakennukset ovat julkisivuarkkitehtuuriltaan hyvin samankaltaisia. Kahdeksan rakennuksen kokonaisuuden on suunnitellut kolme eri arkkitehtitoimistoa. Näistä Albert Petreliuksen katu 4 B sijoittuu korttelin pohjoisnurkkaan. Vuonna 1994 valmistuneen asuinkerrostalon on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Björkstam-Heino-Kostiainen, pääsuunnittelijana Eero Kostiainen. Rakennus asettuu korttelin kulmaan ja yhdistyy pienellä taitteella 4 A -taloon. Asuinkerrostalo muodostaa paikoin avonaisen kehän yhdessä muiden Albert Petreliuksen kadun rakennusten kanssa. Tämän kehän sisäpuolelle jää kaksi pistetaloa ja kiinteistöjen sisäpihat. Rakennuskokonaisuuden julkisivuarkkitehtuurin yleisilme on varsin yhtenäinen. Albert Petreliuksen katu 4 A:n asuinkerrostalon julkisivut ovat pääosin valkobetonia, paikoin vaaleansinistä ja vaaleanpunaista kaakelipintaa. Yksityiskohdissa on käytetty tummansinistä terästä. Vesikatto on punaista betonitiiltä. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Albert Petreliuksen katu 3, asuinkerrostalo, Kiinteistö Oy Jokiniementalo; Albert Petreliuksen katu 3
Kiinteistö Oy Jokiniementalo on osa Albert Petreliuksen kadun asuinrakennusryhmää, jonka rakennukset ovat julkisivuarkkitehtuuriltaan hyvin samankaltaisia. Kahdeksan rakennuksen kokonaisuuden on suunnitellut kolme eri arkkitehtitoimistoa. Näistä Albert Petreliuksen katu 4 A sijoittuu Albert Petreliuksen kadun pohjoispuolelle. Vuonna 1992 valmistuneen asuinkerrostalon on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Helamaa ja Pulkkinen Ky, pääsuunnittelijana Jarmo Pulkkinen. Rakennus muodostuu kahdesta massasta, jotka on yhdistetty toisiinsa kapealla nivelellä. Rakennuksen Jokiniementien suuntainen rakennusmassa yhdistyy porttiaiheella Albert Petreliuksen katu 4 A:n asuinkerrostaloon. Asuinkerrostalo muodostaa paikoin avonaisen kehän yhdessä muiden Albert Petreliuksen kadun rakennusten kanssa. Tämän kehän sisäpuolelle jää kaksi pistetaloa ja kiinteistöjen sisäpihat. Rakennuskokonaisuuden julkisivuarkkitehtuurin yleisilme on varsin yhtenäinen, vaikka yksittäisillä rakennuksilla on omat erityispiirteensä. Jokiniemenkadun puoleiset lamellit yhdistävä porttiaihe on selvän historistinen. Symmetrisesti sommiteltua porttiaihetta kiertää kevytrakenteinen hylly ja keskeltä halkoo korkea ikkuna. Jokiniementalon julkisivut ovat pääosin valkobetonia; katujulkisivujen maantasokerroksessa on paikoin turkoosia kaakelipintaa. Parvekkeiden kaiteet ovat sinistä kaakelia. Yksityiskohdissa on käytetty tummansinistä ja viininpunaista. Sisäpihan puolen julkisivut ovat vaalean rauhalliset ja väriä tuovat ainoastaan viininpunaiset metallirakenteet. Vesikatto on punaista betonitiiltä. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Keihästie 6:n asuinkerrostalo sijaitsee Vantaan Länsimäessä, aivan Helsingin ja Vantaan välisen kaupunkirajan tuntumassa. Vuonna 1984 valmistunut asuinrakennus edustaa vantaalaista postmodernia arkkitehtuuri-ilottelua parhaimmillaan. Keihästie 6:n asuinkerrostalo on suunniteltu Suunnittelurengas Oy:n arkkitehtiosastolla, joka oli aikanaan maan suurimpia arkkitehtitoimistoja. Pohjaltaan suorakaide rakennus kääntyy aavistuksenomaisesti Keihästien puolella ja muodostuva kulma on voimakkaan porrasteinen. Rakennuksen massaa jaksottavat porrashuoneiden ja parvekkeiden tornit. Maantasokerros on hiukan sisennetty ja verhoiltu vaaleansinisin kaakelein. Sinistä pohjaa vasten erottuvat punakarmiset ikkunat. Ylemmät kerrokset ovat vaaleaa betonipintaa ja detaljiikka on väritykseltään keltaista ja sinistä. Toisen kerroksen alareunaa kiertää vaaleankeltainen kerroslista. Julkisivujen aukotus on moninaista ja vaihtelee ristikkoikkunoista porrashuoneiden pyöröikkunoihin. Julkisivuissa on leikitelty erilaisilla kaariaiheilla, esimerkiksi parveketornien yläreunoissa ja sisäänkäyntikatoksissa. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Sanomatie 1, tuotanto- ja toimistorakennus; Sanomatie 1
Vantaan Martinlaaksoon vuonna 1983 valmistunut rakennus on suunniteltu alun perin Hufvudstadsbladetin paino- ja toimistotaloksi. Rakennuksen suunnittelusta on vastannut Kalle Vartolan perustama Arkkitehtitoimisto KVA Oy. Tätä nykyä rakennuksen korkeammassa eteläosassa toimii Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat sekä matalamassa pohjoisosassa RTK-palvelu. Rakennus sijaitsee Sanoma Oyj:n teollisuusalueella, jota hallitsee Sanomalaksi kutsuttu vuonna 1977 valmistunut Sanoman lehtipaino, joka on niin ikään arkkitehti Kalle Vartolan suunnittelema. Rakennus asettuu poikittain rinteeseen vanhan painotalon ja Sanomatien väliin. Rakennuksen pitkä pääjulkisivu katsoo Sanomatielle päin. Pohjaratkaisultaan suorakaide rakennus jakaantuu keskiosan tienoilta matalampaan lehtipaino-osaan ja korkeampaan toimistosiipeen. Ulkoasultaan rakennus asettuu luontevaksi osaksi Sanomalan punatiiliarkkitehtuuria. Umpinaisemmat päädyt ovat punatiilestä muuratut ja kulmat pyöristetyt. Punatiilipäätyjä vasten kohoavat vertikaalit, viiltomaiset ikkunalinjat. Pitkät sivut ovat alumiinipuitteista nauhaikkunaa ja näiden välissä rusehtavaa teräspeltiä. Painotalo-osan aukotus on maltillisempaa, matalaa nauhaikkunaa. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Mistelin päiväkoti; Mistelikuja 24; Vantaa
Mistelin päiväkoti sijaitsee Ruskeasannan ajallisesti kerrostuneella omakoti- ja rivitaloalueella ja on tienoon ainoa julkinen rakennus. Vuonna 1997 valmistuneen päiväkotirakennuksen on suunnittelut Arkkitehtitoimidto Kaira-Lahdelma-Mahlamäki Ky. Päiväkotirakennusen pienoismallia esiteltiin Milanon triennaalissa keväällä 1996. Päiväkotirakennus on pohjaltaan pitkä suorakaide ja sijoitettu viistosti tonttinsa keskelle. Rakennuksen länsiosa tukeutuu matalien betonipilarien varaan. Rakennuksen keskeltä kohoaa hirrestä ja lasista rakennettu kaksikerroksinen osa. Henkilökunnan tilat sijoittuvat itäpäädyn pulpettikattoiseen jatkeeseen, joka erottuu muusta rakennuksesta kappalemaisella, vaalealla ulkoasullaan. Pääsisäänkäynnille johdattelee kapea, vaalea vajarakennus, joka samalla halkoo leikkipihan kahteen osaan. Massiivihirrestä ja laudasta rakennettu päiväkoti on edustava esimerkki aikansa puurakentamisesta. Valtaosa rakennuksen ulkoseinistä on hirsirakenteisia, mutta tukitiloissa on rankorungot. Lamasalvostekniikka on jätetty paljaaksi julkisivuissa. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Jehovan todistajien valtakunnansali; Koisotie 20
Jehovan todistajien valtakunnansali valmistui vuonna 1985 Koivuhaan kaupunginosan reunamille. Viereisellä tontilla on Jehovan todistajien suuri Betel-toimintakeskus. Valtakunnansalin on suunnitellut Jehovan todistajien oma suunnittelutoimisto, ja se on rakennettu uskonnollisen yhteisön talkootyönä. Rakennuksen pohjakaavio muodostuu kahdesta erikokoisesta, toisiaan viistävästä sektorimaisesta muodosta. Suurempi sektoriosa on korkeampi ja siinä sijaitsee yli 300-paikkainen sali. Matalaan osaan sijoittuu sisääntuloaula oheistiloineen. Julkisivut ovat pääosin punatiiltä, mutta sisäänkäyntien yhteydessä on vaaleat profiilipeltikentät. Rakennuksen aukotus on niukkaa. Erikoisuutena on pyörretyt, kohti etelää kääntyvät ulokeikkunat. Piha-alue on huoliteltu kokonaisuus. Valtakunnansalin edustalla on pieni puutarha monilajisine puineen ja pilven muotoa muistuttava hulevesiallas. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Pöyry-talo, AFRY (ent. Jaakko Pöyry -yhtiöiden toimitalo); Jaakonkatu 3
Vuonna 1991 valmistuneen toimitalon on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Jan Söderlund & Co ja rakennuttanut suomalainen konsultointi- ja suunnitteluyritys Pöyry Oyj. Rakennukseen mitoitettiin toimistotilaa 770 hengelle ja työpisteille suunniteltiin 500 PC:tä tai erillistä päätettä. Arkkitehti-lehden (3–4/1990) esittelyssä rakennusta luonnehdittiin peräti "älytaloksi" Erityisen suurikokoinen rakennus koostuu kahdesta rinnakkaisesta L-kirjaimen muotoisesta toimistorungosta, joiden väliin jää kapea katettu valokäytävä. Näiden muodostama rungon kokonaissyvyys on yhteensä noin 43 metriä. Rakennuksen arkkitehtuuri on selkeää ja monumentaalista. Julkisivut ovat yleisilmeeltään viileät. Julkisivuissa vuorottelevat vihertävä, peilaava lasi ja harmaa teräskasetti, jota on käytetty välipohjien kohdalla. Pitkiä julkisivuja osittavat porrashuoneiden lasilankkulieriöt ja kaarevat erkkeritornit. Ikkunarivejä suojaavat teräskannatteiset varjostinritilät. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Martintalo, ent. Siemens Nixdorfin toimitalo; Jaakonkatu 2
Vuonna 1993 valmistuneen toimitalon on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Kleine Oy. Kohteen rakennutti Siemens Nixdorf Suomen pääkonttorikseen. Siemensin tytäryhtiönä toiminut Siemens Nixdorf Informationssysteme oli Euroopan suurin IT-yritys vuoteen 1999 asti. Toimitalorakennus on pohjaltaan ristin muotoinen. Ristin keskiosaan on sijoitettu kahdeksankulmainen porrasaula. Syvää runkoa halkoo L-kirjaimen muotoinen lasitettu käytävä, jonka lasikatto on muotoiltu mansardikaton tapaan. Toimitalo koostuu tavallaan kuin neljästä ristikkäin asetetusta pitkänmallisesta rungosta, joiden päädyt ovat umpinaiset ja kyljet avoimet. Nämä avoimet kyljet ovat vihreäksi sävytettyä peilipintaista lasia. Julkisivujen umpinaiset osat ovat keraamista laattaa ja sinivalkoraidoitetut. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa
Keimola Golf Club, Keimola Golf klubirakennus, Ravintola Saras; Kirkantie 32
Keimolan klubirakennus sijaitsee kumpareella golfkenttien keskellä. Vuonna 1990 valmistuneen rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Pekka Wesamaa, joka on vastannut myös golfkentän C-osan suunnittelusta. Golf-alueen rakennuttajana toimi Puolimatka Oy. Arkkitehti Wesamaan mukaan Keimolan klubin esikuvia olivat vastaavat rakennukset Mijaksessa, La Mangassa, Woodstockissa, Kitzbuhelissa ja Tukholman lähistöllä. Klubirakennuksen suunnittelua on osaltaan määrittänyt paikan luontomaisema ja maatilatausta. Rakennus avautuu viuhkamaisena lounaaseen kohti alarinteen golf-kenttämaisemaa. Tätä polveilevaa julkisivua hallitsevat maisemaan antavat korkeat ikkunat ja eritoten punertavat ikkunakarmit. Pitkinä räystäinä kohottuva pulpettikatto korostaa kepeää vaikutelmaa. Ylärinteen puoleinen sisäänkäyntisivu on puolestaan matalampi ja umpinaisempi. Pääsisäänkäynti on artikuloitu pystylipalla. Rakennuksen umpinaiset julkisivut ovat pääosin valkoista rappausta. Materiaalipalettia täydentävät lakattu puu ja luonnonkivi. Alarinteen puolella on graniittiharkoin tuettu terassi. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Esikkotie 1 pohjoinen; Esikkotie 1
Vuonna 1982 valmistunut, Kielo- ja Esikkotien kulmassa sijaitseva asuinkerrostalokokonaisuus on Arkkitehtuuritoimisto Järvinen-Valjakan suunnittelema. Kookas rakennusmassa on jaettu kahteen kiinteistöön (Esikkotie 1/Kielotie 17). Massoittelultaan polveilevan rakennuksen viisi pistetalomaista perusmassaa hammastuu vuorotellen itään ja länteen. Rakennuksen julkisivut ovat pääosin punatiililaattaa, jota vasten korostuvat valkoiset elementtisaumat. Rakennuksessa on käytetty aksentteina vaaleaa betonipintaa sekä tummaa julkisivuverhousta. Rakennuksen perusmassasta nousevat ulokkeet, kuten parveketornit, erkkerit ja kulmaikkunanivelet, antavat julkisivuille korostuneen monimuotoisen, paikoin jopa leikkisän ilmeen. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Kielotie 17; Kielotie 17
Vuonna 1982 valmistunut, Kielo- ja Esikkotien kulmassa sijaitseva asuinkerrostalokokonaisuus on Arkkitehtuuritoimisto Järvinen-Valjakan suunnittelema. Kookas rakennusmassa on jaettu kahteen kiinteistöön (Esikkotie 1/Kielotie 17). Massoittelultaan polveilevan rakennuksen viisi pistetalomaista perusmassaa hammastuu vuorotellen itään ja länteen. Rakennuksen julkisivut ovat pääosin punatiililaattaa, jota vasten korostuvat valkoiset elementtisaumat. Rakennuksessa on käytetty aksentteina vaaleaa betonipintaa sekä tummaa julkisivuverhousta. Rakennuksen perusmassasta nousevat ulokkeet, kuten parveketornit, erkkerit ja kulmaikkunanivelet, antavat julkisivuille korostuneen monimuotoisen, paikoin jopa leikkisän ilmeen. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Väritehtaankatu 2; Väritehtaankatu 2
Vuonna 1993 valmistuneen asuinkerrostalon on suunnitellut Arkkitehtuuri Oy Kahri & co, pääsuunnittelijanaan arkkitehti Esko Kahri. Myös talon viereinen Tikkurilantie 41:n sylinterinmuotoinen asuinkerrostalo on Kahrin käsialaa. Rakennus kääntyy U-kirjaimen muotoisena Tikkurilantietä vasten ja rajaten suojaisen sisäpihan. Rakennuksen katujulkisivut ovat pääosin vaaleanharmaata klinkkerilaattaa, jota paikoin raidoittavat vihreät laatat. Sisäpihan puoleisissa julkisivuissa on käytetty klinkkerin lisäksi laajemmin valkobetonia. Pääsisäänkäyntejä on korostettu kolmella lasisella harjalinjan yläpuolella kohoavalla torniosalla. Porrashuoneiden betonisia yläosia koristavat pyöröikkunat. Toniosia kattavat kaarevat, siniset profiilipeltikatot. Vastaavasti kaartuvat myös ilmavat parvekekatokset. Parvekekaiteet ovat sinistä, rei’itettyä levyä ja osin lasia. Paikoin parvekelinjoja suojaavat korkeat lasiseinämät valkoisine alumiiniristikkoineen. Julkisivuissa vuorottelevat horisontaali- ja vertikaalilinjat. Julksivuaiheiden keinovalikoima on runsas, ja teollisten rakennusosien käytössä on jopa koristeellisia piirteitä. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Tutkimuskeskus II, Tikkurila Oyj, Tikkurilan väritehtaat; Kuninkaalantie 3
Saavuttaessa junalla Helsingistä Tikkurilaan voidaan ennen asemalle saapumista nähdä radan vieressä Keravanjoen varressa Tikkurilan Oyj:n tehdasalue. Lähimpänä rataa sijaitsee kaksi punatiilistä laboratoriorakennusta, joista toisen päätyseinästä voi tarkastaa kellon ajan. Vuosina 1984 ja 1988 valmistuneiden laboratoriorakennuksien rakentamista edelsi vuonna 1983 järjestetty kutsukilpailu, jonka voitti arkkitehti Kaarina Löfström ehdotuksellaan Lab-ora & Labora. Lähempänä Keravanjokea oleva rakennus valmistui ensimmäisenä. Se on myöhemmin kytketty käytäväosalla Tikkurila Oyj:n vanhaan 1960-luvulla valmistuneeseen pääkonttoriin. Rakennusten väliin on rakennettu niille yhteinen sisäänkäyntirakennus. Laboratoriorakennukset ovat keskenään ulkonäöllisesti hyvin samanlaisia. Molemmat ovat massoittelultaan suorakaiteen muotoisia, niissä on kaksi kerrosta ja maanpäällinen kellarikerros. Julkisivuja rytmittää kattolinjaa korkeammalle nousevat tiilipilasterit (LVI-tekniset osat) ja rungon ulkopuolelle sijoittuvat porrashuoneiden punatiiliset massat. Ikkunoissa on metallista taivutetut aurinkosuojat jotka luovat elävyyttä rakennuksen ulkoiseen hahmoon. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.
Hotelli Vantaa, Sokos-hotelli; Hertaksentie 2; Vantaa
Vuonna 1991 valmistuneen Hotelli Vantaan rakennuksen on suunnitellut Arkkitehtuuritoimisto Olli Parviainen Ky. Alkuperäisestä sisustuksesta on vastannut Sistem Oy:n Yrjö Wegelius. Valmistuessaan hotellin nimi oli Hotel City Vantaa. Hotelli valmistui laman keskelle, ja vain vuosi avajaisista hotellin rakennuttanut Scanra oli konkurssin partaalla. Vielä hotellin avajaisten aikoihin maan alle kaavailtiin sijoitettavaksi yhdeksänreikäistä golfkenttää, joka kuitenkin lopulta jäi toteutumatta. Hotelli levittäytyy korttelin reunoja myötäillen kahtena siipenä kohti Tikkurilan jokirantaa. Länsisiiven jatkeena on vuonna 2004 valmistunut laajennus, joka mukailee hotellin alkuperäistä arkkitehtuuria hyvin säntillisesti. Seitsemänkerroksisten hotellisiipien väliin jää pohjaltaan kaarevareunainen matalampi ravintolaosa. Hotellin kahdessa ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevat kokous-, ravintola- ja muut liiketilat. Hotellihuoneet jäsentyvät keskikäytävän varrelle 3.–5. kerroksessa. Ylimpään kerrokseen on sijoitettu saunaosasto. Rakennuksen pääjulkisivu suuntaa pohjoiseen Tikkurilan rautatieasemalle. Pääjulkisivun tunnistettavin piirre on sen ylempien kerrosten keskiakselille asettuva ulospäin kaareva parveke ja lasierkkeri. Julkisivujen sommittelu nojaa suurelta osin keskeissymmetriaan sekä pää- että osasommitelmien tasolla. Aukotus on melko järjestelmällistä pienine variaatioineen. Julkisivut on verhottu lähes kauttaaltaan valkoisella keraamisella laatalla. Sokkelit ovat punaista graniittia, ja samaa punaista sävyä on parvekekaiteissa, ikkunoiden markiiseissa ja katukiveyksen betonisissa reunakivissä. Ikkunoiden ohuet teräskaiteet on maalattu vaaleansinisiksi. Rakennus on todettu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi Vantaan 1980–1990-lukujen rakennuskannan inventoinnissa.